Kolmannella albumillaan leedsiläinen Hookworms alistaa leimallisiksi muodostuneet elementtinsä, psykedelian ja noisen, selkeämmäksi voimapopiksi, jossa elektroninen äänimaalailu ja kikkailu ovat aiempaa rajatumpana ja linjakkaampana vetovoimana.
Läpimurtolevy Pearl Mysticin (2013) arvaamattomampi industriaalinen mystiikka ja monotonisuus olivat omalla tavallaan hyvin kiehtovia, mutta Microshift vaikuttaa hyvin loogiselta askeleelta melodisemmaksi kiteytyneemmän musiikin suuntaan. Sävy on yhtä itsetietoinen ja kosiskelematon, vaikka kappaleiden rakenne onkin kurinalaisempi.
Hookworms hyödyntää elektronisen popin soundeja ja soittotapoja päällisin puolin retrohenkisesti, mutta samalla modernisti ja tietoisena siitä, ettei krautrockissa tai futumusiikissa ole enää pitkään aikaan voinut luottaa uutuudenviehätykseen saati tulevaisuutta ennakoivan edelläkävijän auraan. Jokseenkin vakavahenkisen popin kevennyksenä on soitannollista leikillisyyttä ja ohimeneviä flashbackeja syntetisaattorien etsikkoajoilta. Albumia vilkastavat myös lyhyemmät, alle kolmiminuuttiset pastissit, kun pääpaino asettuu kolmelle 7–9-minuuttiselle kollaasille, joissa musiikin eri elementit kulkevat omina mobileinaan.
