Levyarvio: Melankolista draamaa ja havumetsien soulia – Joose Keskitalo kertoo asioita, joita kukaan muu ei tulisi sanoneeksi

Joose Keskitalo
Nukkekoti
Helmi Levyt

Nukkekoti ilmestyy vain reilua vuotta Keskitalon edellisen En lähde surussa -levyn jälkeen ja syntyikin sen eräänlaisena rinnakkaisteoksena. En tiedä, mutta näitä lauluja kuunnellessa voisi veikata kuolemaa ja Keskitalon persoonallista näkymaailmaa sivuavien kappaleiden päätyneen edeltäjälle, jolloin tälle jäivät ne, jotka eivät mahdu vastaavaan temaattiseen kehikkoon.

Tämä ei tarkoita, että Nukkekoti olisi mikään ylijäämälevy. Keskitalon lauluntekemisen taso on korkealla, ja hänellä on aina jotakin sanottavaa, jota kukaan muu ei tulisi sanoneeksi. Petoja pelkäävän saaliseläinlauman näkökulmasta kerrottu Tasangoilla on hyvä esimerkki, vaikkei ole mitenkään levyn kärkipäätä.

Sitä paitsi taustayhtyeenä jatkava The Mystic Revelation Of Teppo Repo tuntuu vain hiovan persoonallista folkprogeilmaisuaan. Bändin hienovarainen svengi on ratkaisevassa roolissa avaus- ja nimikappaleen välittömästi iskevässä hienoudessa, ja levyn isoimmaksi teokseksi kasvavalla Isä on kuollut -raidalla se tavoittaa melankolisen draaman, joka on kuin havumetsien soulia. Vuoden parhaita biisejä tähän asti, kumpikin.