Joose Frans Esko Keskitalon siunattu vakavuus on sellainen valtti, jota jaksaa ihastella niin lavaesiintymisissä kuin keskittyneissä ja kiteytyneissä studiolevytyksissä. Vakavuus saa ruumiinsa ja verensä sanoitusten karuihin realiteetteihin, uskonnolliseen symboliikkaan ja retoriikkaan sulautuneessa absurditeettien tajussa ja ilottoman mustassa huumorissa. Lempeän hyväntuulinenkin tunnelmointi, kuten Pyhä neitsyt Maria -ylistys on epäilyttävän ironista. Oikeastaan Keskitalon sanottava saa selvimmin humoristista säväystä vasta kuulijan toisen käden maistelussa ja sanankäyttöä ihastellen siteeratessa. Näinkin näitä tilanteita ja elämänarvoja voi tajuta ja kertoa, kun sana on hallussa ja vapaana yhtä aikaa.
Tämä laulunteon pieteettisyys ei toki estä hillitysti säestettyä folktrubaduuria olemasta paljon enemmän kuin laulun ja kitaransa sointien summa. Keskitalon lyyriset mielikuvat, niin intiimin pienet kuin laajemmatkin maailmankuvan heijastukset, sulautuvat taitavasti selviin ja jopa sopivan kaavamaisiin melodioihin, ikään kuin lauluntekijän koko ajattelu asettuisi luontevasti nuottiviivastolle, valikoituina pätkinä kerrottavaksi. Hyvä esimerkki stoorin valmiista musiikillisesta mieltämisestä on Muuttopäivän ikivanha kansanballadirakenne; yksiviivaisesti turinoidut säkeistöt ja hartaan melodinen kertosäe. Hyräily- ja vihellysjaksot, huuliharpunkin käyttely, rytmittävät ja elävöittävät sakeammin puhuttelevaa kerrontaa.
Ylösnousemus on näennäisestä yksinkertaisuudestaan ja pelkistetystä säestyksestä huolimatta yllättävän sävyrikas niin äänenpainojensa kuin sävelkulkujensa vaihtelussa. Keskitalo on huomioissaan, reaktioissaan ja näkyjensä tulkinnoissa niin virkeä ja valpas, että hänen ulosantiaan on mahdoton seurata etääntyneesti tai ohikulkien. Tietty arkinen tuttavallisuus estää kavahtamasta tekstien friikahtavampia tai morbidejakaan terhennyksiä, koska mikään ei pakota samastumaan artistin tuntemuksiin sellaisinaan. Vaistomainen kiinnostus ja erikoinen viehätys riittää.
Ah, mikä suurenmoinen tarinatuokio.
