Arvio: Kerkko Koskisen, Linda Fredrikssonin ja UMOn yhteistyö tuottaa ajatonta, loisteliasta ja helposti lähestyttävää jazzia

Kerkko Koskinen, UMO Jazz Orchestra & Linda Fredriksson
Agatha 2
Ricky-Tick Records

Maukkaan orkestraalisesti soinut Agatha ilmestyi 2007, mutta sen jälkeen maestro Kerkko Koskinen on hakenut levyjensä innoituksen muualta. Nyt säveltäjä palaa Agatha 2:lla legendaarisen dekkaristin välimerellisiin maisemiin.

Kattaus on ykkösen kaltainen, paitsi että Verneri Pohjolan tilalla solistina toimii Linda Fredriksson, jonka altto- ja baritonisaksofoni soivatkin laittamattoman mestarillisesti näillä äärimmäisen elokuvallisilla kappaleilla, lyyrisen herkästi tunnelmoiden ja usein viiltävän haikeasti. Koskinen on räätälöinyt koko teoksen Lindalle ja sen kuulee. Foni on koko ajan etulinjassa, melkein kuin kertojan äänenä. Kerkko aukaisee sanaisen arkkunsa päätösnumero Quiberonissa: hänen lyhyehkön laulunsa luonteesta voi vetää linjoja niin Ultra Brahan kuin Otto Donnerin 70-luvun klassikkoalbumeihin. Ultra Bra on läsnä ykkös-Agathan tapaan yhdellä kappaleella. Tässä Sokeana hetkenä muuttuu instrumentaalijazziksi.

Loisteliaasti soi UMOkin. Sovitusten detaljeja pursuava dynamiikka ja valon ja varjon välissä häilyvä draama tekevät sen, että levy vain kasvaa kuuntelun myötä. Jos Koskisen ote on johonkin kehittynyt, niin ehkä entistäkin melodisemmaksi. Agatha 2 tarjoilee erittäin kypsää, ilmeikästä ja vahvassa Lalo Schifrinistä ja Gil Evansista muistuttavassa tunnelmallisuudessaan varsin helposti lähestyttävää jazzia. Ajatonta kamaahan tämä on, vaikka inspiraatio vanhalta liitolta tuleekin.