Kesti aika pitkään, ennen kuin aloin sietää Korpiklaania. Bändin viinankatkuinen humppametalli ei vain jotenkin sopinut pirtaani, koska nautin folk metalini aina totisempana ja eeppisempänä. Lukkojen aukeamiseen vaadittiin viipyilevämmät levyt Kulkija (2018) ja Jylhä (2021), jotka osoittivat Korpiklaanin vain kypsyvän vanhetessaan.
Rankarumpu vahvistaa tätä tunnetta. Se on menevän Korpiklaanin paras albumi. Kolmen vartin levytys vastaa bändin keikan monipuolisuutta, ja livenähän se on aina ollutkin parhaimmillaan. Rankarumpu pistää reippaimmillaan isosti humpaksi tiukkojen thrashille flirttailevien riffien soidessa mukana, mutta ottaa myös aikansa tunnelmoimiseen.
Pitkin levyä on hauskaa huomata, miten hyvin riemukkaimmat folk-rallit lyövät kättä shamanistisiin fiilistelyihin asti yltävien sävellysten kanssa. Viikatelinnulla yrmyillään ja virnuillaan jopa saman kappaleen sisällä, Harhainen höyhen romantisoi suomalaista melankoliaa ja jos Saunaan ei saa jotakuta hymyilemään, vika on ihan varmasti kuulijassa.
Viimeisen silauksen levylle tuo vallattoman tiukka viulisti Olli Vänskä, joka hyppäsi bändin matkaan tätä levyä edeltäneillä kiertueilla. Viulistin vimma on tarttunut koko pelimanniporukkaan, joka pistää nyt isosti parastaan.
