Johan sahtituopponen kopsahtaa kipakasti hirsimökin ovenpieleen, kun Korpiklaani pyrskäyttää uuden levynsä käyntiin reippaasti punkhengessä. Ei, älkää nyt ihmeessä heittäkö tuohivirsujanne jorpakkoon. Kyllä Korpiklaani on silti edelleen metallinen ja jopa monipuolisempi kuin aiemmin.
Korpiklaani on tavannut hakea levyilleen niitä ääripäitä: joko ollaan liikkeellä vakavalla hengellä tai sitten ollaan pelkästään pistetty jalalla koreasti. Nyt vaikuttaa siltä, että ääliöhauskuus on jäänyt selvästi vähemmälle ja tilalle on astunut hieman älykkäämpää huumoria. Vastapainona on vakavampaakin asiaa: Sumussa hämärän aamun on suorastaan synkkä sävelmä, jonka tekstikin osuu kohdalleen.
Korpiklaanin musiikillinen kunnianhimo leiskuu, ja kokonaisuus on kaikin puolin tasapainoinen. Vaikka biisien perusasetelma on kansanmusiikkihengen mukaisesti varsin yksinkertainen, ryhmä virittää sovituksillaan kappaleensa ilmavasti kohdalleen. Manala on jo Korpiklaanin kahdeksas levy, mutta silti bändiin on edelleen hieman vaikea suhtautua. Ilmeisesti pitäisi käydä toisenkin kerran kajauttamansa päänsä Karjalan mäntyyn, jotta Korpiklaani alkaisi avautua paremmin.
On nokkelaa julkaista bonus-cd:nä englanninkielinen versio uudesta levystä, kun eivät ne kuitenkaan ulkomailla ymmärrä mitään, mistä bändi laulaa. Saa nähdä, liekö syksymmällä oikea turistiryntäys Itä-Suomen suuntaan vai saako Säynekoski sittenkin tarpoa kansallismaisemassa ypöyksin.
