Korpiklaanin pelimannimetalli on herättänyt meikäläisessä kovasti ristiriitaisia tunteita. Bändin hilipatimeininki on tuntunut jopa ärsyttävältä, mutta silti levyillä on ollut huippuhetkiäkin. Ilmeisesti pää on alkanut antaa periksi ahkerasta paukuttamisesta, sillä Karkelo avautuu selvästi paremmin kuin Korven Kuningas (2008) tai Tervaskanto (2007).
Karkelonkin biisit jakautuvat kahteen leiriin: on selkeitä pelimanniralleja ja toisaalta selvästi vakavammin metalliin asennoituvia sävellyksiä. Nyt molemmille on yhteistä se, että kappaleet ovat tanakkaa rytkyttelyä, eli tuotantopuoli on levyllä erittäin kohdallaan.
Täysin vakavasti Korpiklaaniin on yhä vaikea suhtautua. Sävellyksenä toimiva Vodka ja tylsähkö Bring Us Pints Of Beer osoittavat, että niin hauska asia kuin alkoholi onkin, siitä on vaikea tehdä asiallisia lauluja. Parhaiten tässä onnistuu Hectorin Juodaan viinaa, josta Korpiklaani esittää oman versionsa.
Huppiaan Aarre tai Erämaan Ärjyt puolestaan edustavat Korpiklaanin vakavahenkisempää puolta ja ovat pääasiallinen syy, miksi tähän levyyn tulee tarttuneeksi uudelleen.
