Korpiklaani on aiemmilla levyillään esittäytynyt hieman kahtiajakoisena yhtyeenä. Biisit on ollut helppo jakaa omiin ääripäihinsä. Vuosien mittaan ne ovat vähitellen lähestyneet toisiaan, ja nyt yhtye esittelee selkeästi ehjimmän kokonaisuutensa koskaan.
Korpiklaanin huumoripläjäykset ovat tahtoneet olla vähän hankalia paloja, eivätkä ne nytkään tee poikkeusta. Toisaalta voi ymmärtää olevan hauskaa pomppia kavereiden kanssa pienessä pöhnässä Korpiklaanin tahtiin vaikkapa kesäfestareilla, mutta sanoitusten tarkempi tarkastelu ei edelleenkään suo kaivatunlaista tyydytystä, sillä suurempi joukko alkoholiaiheisia lauluja ei jaksa innostaa. Lajityyppi itsessään on erittäin vaativa, ja viinalauluja laulamalla ovat vain perin harvat onnistuneet.
Oli sanoitusten kanssa niin tai näin, bändin musiikilliset arvot ovat kohdallaan. Yhtyeen kappalevalikoima nimittäin on laadukkainta Korpiklaania koskaan. Kansanmusiikkivivahteet ja varsinkin haitari sulautuvat saumattomasti metalliriffittelyyn, ja tällä kerralla bändi on tehnyt osien hitsaamisen yhteen tavattoman hienosti. Korpiklaanin rillumarei on lopulta harkitun kontrolloitua koheltamista jättäen tilaa illuusiolle siitä, että oikeastihan tässä vedellään rennosti vasemmalla kädellä. Noita on ihan hilpeä levy, mutta hauskaksi sitä ei rohkene kutsua. Tai no, Jouni Jouni kallistuu hauskanpuoleiseksi versioksi muun muassa Raaka-Arskan suomeksi versioimasta Muumi, Muumi –hitistä.
Korpiklaanin eksotiikka puree ymmärrettävistä syistä Keski-Euroopassa ja Amerikassa, mutta Suomessa bändiin ei edes liity eksotiikkaa. Sitä paitsi ulkomailla ei välttämättä välitetä teksteistä, ja hyvä niin.
