Hirmuisella humppapoljennolla, erikoisempien soitinten folk-iloittelulla ja juomalauluihin viittaavilla kuorohoilauksilla on saavutettu jalansijaa Keski-Euroopassa. Se ei ole ihme, sillä voi vain kuvitella eksoottisuuden puuskan, jonka pohjoisen metsistä pyydystetyt kummajaiset aiheuttavat säntillisten saksalaisten keskuudessa. Laulavat vielä omituisella kielellä, oli biisin nimi sitten suomeksi tai englanniksi.
Näillä kinkeripiireillä Korpiklaanin kuuntelu on pikkuisen vaivaannuttava kokemus, sillä eksoottisuus jää täällä tavoittamatta koko mitassaan. Jouhikko, huilut, mandoliini ja haitari soivat kuitenkin pääosissa ja Korpiklaani tuntuu paneutuvan kansanperinteeseen entistä syvemmin. Siitä kertoo myös lisääntynyt suomen kielen käyttö, mikä pukee bändiä kuin vaahtoavat kolpakot juhlapöytää.
Korpiklaani-levyjen vahvuus on ollut tasaisuus, bändi on pystynyt pudottelemaan täkyjä koko matkalle. Tämä lupaa sikäli hyvää, että kun taso kerran heilahtaa ylöspäin, koko levyltä on odotettavissa kiivasta ansojen laukeamista.
Korpiklaani juhlii humpalla, sahdilla ja metallilla, sillä metalli on suomalaisten modernimpaa kansanperinnettä.
