Levyarvio: Silmille hyppiviä hanureita ja bodattuja viinaralleja – Korpiklaanista ei ole joka makuun

Korpiklaani
Jylhä
Nuclear Blast

Korpiklaanin yhdestoista albumi on tuotannoltaan tymäkän onnistunut ja soitto yhtyeellä sujuu yli 20 vuoden kokemuksella, mutta sisältö on lievästi sanottuna erikoista. Tiedän että tälle ilmaisulle on vankka kannattajakuntansa, mutta täytyy olla todellinen fani, että voi vilpittömästi nauttia esimerkiksi Verikoiraavausraidan epävireisistä lauluista ja silmille hyppivistä hanureista.

Välillä yhtye saavuttaa sellaisen överiksi vetämisen tason, että ihmetyksen sijaan alkaa naurattaa – ja ilohan on positiivinen tunne. Esimerkiksi Niemi-kappaleen haitarisooloa kuunnellessaan sitä alkaa aavistella, että asianosaiset saattavat olla myös hyvällä huumorilla matkassa.

Anolan aukeat -kappaleen tanhuista ei ole pitkä matka Keski-Maan porteille ja Pohja humppaa kuin Eläkeläisten viinarallien bodatumpi versio. Täysillä tässä mennään vailla mitään häpyä, ja se lienee tarkoituskin. Jossain rinnakkaistodellisuudessa mielleyhtymät kuljettavat myös Fleshgod Apocalypsen oopperadöödikseen, joka on omalla tavallaan yhtä yliammuttua.

Cheek sanoi kerran: ”Jos et mun tyylii tajuu, se meinaa että sulla ei oo tyylitajuu.” Tätä levyä en tajuu, mutta ehkä se kertoo enemmän minusta.