Luukas Oja teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen jo Väritetty todellisuus -debyytillään (2020). Riemastuttava punk-asenteella ladattu ja tarttuva kitaravetoinen pop rock oli hyvin freesiä ja tempaisi kokonaisvaltaisesti mukaansa.
Yhtyeen kolmas levy Mitä mä pelkään tempaa sekin mukaansa, muttei ehkä enää aivan yhtä kovalla voimalla, vaikka monet tutut elementit ovatkin ennallaan ja muutokset ovat hienovaraisia. Kertosäkeet ovat yhä sellaisia korvamatoja että lähes ärsyttää, tarttuvia melodioita ja liikuttavaa groovea löytyy ja Jessica Kräkinin ja Iita Ylösen sanoituksissa on yhä nokkeluutta ja sopivasti syvyyttä.
Vaikka asenteessa ja otteessa on yhä jonkin verran punkia, on vaaka kallistunut enemmän popin puolelle. Mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta samalla soundista on kadonnut hieman omaleimaisuutta. Kollega mainitsi PMMP:n jo edellisen Lähdinkö liian varhain -levyn (2022) arviossaan ja nyt mielleyhtymät PMMP:n ja Paula Vesalan suuntaan vain vahvistuvat entisestään.
Mitä mä pelkään ei ole ehkä aivan yhtä tuore ja yllättävä tuulahdus kuin edeltäjänsä, mutta riemua ja tarttuvuutta löytyy yhä runsain mitoin.
