Arvio: Musiikkia välittömistä impulsseista – No Age muistuttaa leikin ja itseilmaisun parantavasta ilosta

No Age
People Helping People
Drag City

Losangelesilainen No Age osaa yhdistää hienolla tavalla käppäisen DIY-punk-meiningin ja jälkituottamisen. Rumpali-laulaja Dean Allen Spuntin ja kitaristi Randy Randallin riffitykset ja rymistelyt eivät ehkä perinteisessä mielessä edusta parhainta laulunkirjoitusta maailmassa, vaan saavat lopullisen muotonsa ja merkityksensä vasta tuotantovaiheessa, kun oudot yksityiskohdat varastavat huomion ja muuttuvat olennaisiksi, ja/tai kun efektit siivittävät kappaleet psykedeelisiksi aistiharhoiksi.

On helppo kuvitella, että duo rakentaa kappaleensa paremminkin välittömistä impulsseista kuin suunnitelmallisesti. Improvisaatio ja spontaanisuus lienevät keskeistä äänityksissä, mutta silti jokin punainen lanka, tyylitaju, sitoo kirjavat tuotannot yhteen. Tai tässä tapauksessa tyylitajuttomuus. Vuoden parhaasta rumpuotosta ja musiikillisesta läpästä vastaava Compact Flashes ja coolisti tykittelevä Slow Motion Shadow saavat hymyn aikaan. Kaiken kruunaa rumpali, joka ei osaa hillitä itseään, kun tulee fillin aika, vaan räveltää menemään rajoista piittaamatta. Outo ratkaisu, mutta toimii. Flutter Fleer ja Blueberry Barefoot ovat jo perin eeppisiä ja varsin kauniita lo-fi-ääniteoksia. No Age muistuttaa leikin ja itseilmaisun parantavasta ilosta.