Arvio: Mustaschin dieselrock on tainnut tuntua tekijöistäkin niin ahtaalta, että jotain uutta on ollut pakko löytää

Mustasch
Silent Killer
Sony

Aina Mustaschin julkaistessa uuden albumin on turvallista olettaa sen olevan kevyesti pörisevää ja melodioiltaan radiota varten virtaviivaistettua miehistelyhardrockia, loppusilattuna Ralf Gyllenhammarin testosteronia pursuavalla laululla. Bändi on jo vuosikaudet ollut arkkityyppi varman päälle pelaavasta ”Radio Rock -bändistä”, mutta Silent Killerillä göteborgilaiset osoittavat kykenevänsä myös hienoiseen uudistumiseen. Ralf-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen.

Levy alkaa kirkuen kuin myöhempien aikojen Judas Priest ainakin, ja hevin tohinassa nostetaan hattua lyhyesti jopa Slayerille. Ehkä vuosien saatossa tutuksi käynyt dieselrockin muotokieli ja aiheet lienevät käyneet biisimaakarille jo hitusen ahtaiksi, sillä niin paljon kuin Silent Killer vanhaa tuttua reseptiä toistaakin, matalavireisissä biiseissä soi nyt myös perinteisempi heavy ja pieninä purskeina jopa thrashinkatku.

Pakettia kuljettavat kuitenkin edelleen yhtyeen tutut vahvuudet, päähän jäävät melodiat ja Gyllenhammarin karismaattinen huutolaulu. Silent Killer tarjoaa sopivasti uutta ollakseen mielenkiintoinen uusille kuulijoille, muttei kuitenkaan liikaa, ettei vanha fanikuntakaan vieraannu.