Pohjoisenglantilainen Shed Seven saavutti vuosina 1994-2003 viisitoista top 40 -hittiä Britannian singlelistalla, mutta jäi silti britpopin kakkosdivisioonan bändiksi. Aikansa alternative-mollirockia The Smithsin perinteisiin yhdistäneen Shed Sevenin suurin heikkous oli geneerinen vokalisti Rick Witter, joka ei mitenkään yltänyt Castin John Powerin tasolle, menestyneemmistä aikalaisista puhumattakaan.
Witterin ulosanti on sittemmin kehittynyt pirteämmäksi. Paul Banksin ja kumppaneiden kitarointi soi heleämmin, ytimekkäämmin ja duurivoittoisemmin kuin aiemmin. Kuudennen studioalbumin kappalemateriaali vaikuttaa inspiroituneemmalta kuin mikään kakkosalbumin A Maximum High (1996) jälkeinen Shed Seven -julkaisu.
Avausraita Let’s Go yllättää rock’n’roll-paahdollaan. Perinteisemmät keskitempobiisit Kissing California ja Talk Of The Town tarttuvat ja kulkevat komeasti. Mahtipontiset Starlings ja Let’s Go Dancing lienevät lajissaan bändin onnistuneimmat kautta aikain. Vierailijat eivät juuri tuo lisäarvoa: Happy Mondaysin Rowetta maustaa nolkytlukuista vauhtipalaa In Ecstacy ja kuulemma Shed Seven -faniksi tunnustautunut Pete Doherty hoilaa osuvasti nimetyllä päätöskappaleella Throwaways.
