Rumpali Olavi Louhivuoren kokeellisten levyjen trilogian viimeinen osa vie kuulijan erilaisten perkussioiden ja taktiilisten tekstuurien maailmaan. Mukana levyllä ovat jazzrumpali Tony Buck ja Wilco-rumpali Glenn Kotche, mutta lähinnä Buckin läsnäolon voi kuulla korvilla. Siinä missä trilogian aikaisemmat osat sisälsivät klassista minimalismia ja elektroakustista noisea, rakentuu viimeinen osa kaoottisen raapimisen ja kolistelun varaan päättyen orgastiseen rumpukuoron sooloon.
Louhivuori ymmärtää dynamiikan ja tekstuurin päälle, joka on tietenkin eräänlainen vähimmäisvaatimus tämän tyylisessä musiikissa. Mutta lopulta tekstuurien yllättävä vähäisyys ja monotonisuus sakottaa kokonaisuutta rankasti. Jackson Pollockin taiteessa on mukana usein eri värejä ja siveltimen iskuja, joten Louhivuorenkin levy kaipaisi vielä variaatiota. Sarjan toinen osa alkoi reichmaisella minimalismilla, joten esimerkiksi jokin gamelan-tyylinen osa olisi voinut tuoda mukaan lisää väriä.
Trilogian kolmas levy on valitettavasti sen heikoin, ja se tuskin onnistuu vakuuttamaan perkussiomusiikin, jazzin tai avant-gardenkaan ystäviä.
