BLACK TWIG: Paper Trees

BLACK TWIG
Paper Trees
Soliti

Kotimaista indielupausta Black Twigiä on hankala erottaa siitä kontekstista, jossa sen musiikki elää. Yhtye on ehtinyt hankkia kannuksiaan herttaisesti nimetyissä musiikkiblogeissa jo hyvän aikaa ennen debyyttialbumi Paper Treesin julkaisua. Ihan noin vain, diggarilta diggarille, ilman etabloituneiden musiikki­medioiden siunausta. Miten ne kehtaavat? Röyhkeää tuo nuoriso tätä nykyä!

Toisaalta 2010-luvun indiemusiikin eetosta leimaa niin äärimmäiseksi kiihtynyt hetkellisyys ja uusien kiihokkeiden kaipuu, että unohduksiin painuminen uhkaa liki kaikkia. Olisi sääli, jos Black Twigille kävisi näin. Orkesterin musiikissa ei ole mitään, mihin alan kaanonin vihkiytynyt ei olisi jo tutustunut, mutta Black Twigin tasapainoilu Spiritualizediin päin kurkistelevan progeindien ja määrämittaisemman brittipopin välillä onnistuu huomattavasti keskimääräistä paremmin.

On toki pienoinen harmi, että Black Twig ei ainakaan vielä ensilevyllään julista omaa näkemystään popmusiikista, vaan tyntyy ikään kuin emuloimaan lähdeluettelonsa ikonisia nimiä. Mutta mitäpä siitä. Särölle pakotetut kitaravallithan ovat kuin juustonaksut. Kaikkihan niistä tykkäävät, vai kuinka?