Tiukkaa tahtia eteenpäin kulkevan helsinkiläisen The Blankon kakkoslevy on hengästyttävä. Suuri osa kappalemateriaalista muodostuu tiukoista junttausriffeistä ja radioaalloilla ilottelevasta nykyprogesta. Häkellyn heti ensimmäisenä soivan nimibiisin kohdalla, joka avaa pelin raivokkaalla musemaisella alistuksella, mutta muuttuu kertsissä vanhaksi Rasmukseksi.
Sovituksissa ei löysää juuri anneta. Jos välistä kitara rauhoittuu herkistelemään, niin taustalla rummut ja basso jatkavat tikkaamalla matemaattista kuviotaan. Vasta levyn päättävällä Fade Away -kappaleella kuullaan kaunista kujerrusta.
Karismaattisena livebändinä tunnettu The Blanko tylyttää yksi toisensa jälkeen korvamatoina tarttuvia hittikertsejä. Yhtyeeseen liitetystä ”modern retro rock” –määritelmästä tiputtaisin kuitenkin armottomasti sanan ”retro” pois, sillä tämän modernimmaksi ei rock pääse. The Blanko kulkee täysin häpeilemätöntä kikkailun tietä. Samalla se tuntuu unohtavan musiikkiaan kuuntelevan utelikon, joka kadottaa kiinnostuksensa levyn puolivälissä, jossa kappaleitten kaava alkaa toistaa itseään, eivätkä biisit enää sävellyksellisesti jaksa herättää kiinnostusta.
The Blankon ilmaisun voima piilee raidoille tarttuneessa rintakehän läpi puskevassa energiassa. Kuvittelen elävästi elämänjanoisen teini-ikäisen, joka pakenee arkitodellisuutta Into The Silencen tarjoamiin pakahduttaviin tunnelmiin.
