Levyarvio: Kun kitarat dominoivat – The Blanko pitää raskaassa otteessaan

The Blanko
Stimulation Paradise
Flying Colours

Odotettuamme vuosia helsinkiläistrio The Blankon seuraavaa levyä voimme ihaillen todeta, että Stimulation Paradise oli odottelun arvoinen. Apulannan keikkakitaristinakin uraa tehnyt bändin nokkamies ja biisinikkari Pauli Hauta-aho ylittää itsensä niin laulajana kuin näyttävillä kitarariffeillä. Edeltäjiään astetta raskaammalta albumilta löytyy kaikki, mitä kunnon rocklevyltä voi toivoa: dominoiva kitarasoundi, balladi, juuri sopivan syvälliset lyriikat ja energia, jolla jokainen kappale puskee eteenpäin.

Vaikka Hauta-aho todella haastaa itseään, rytmiryhmä ei kuitenkaan huku solistin alle, vaan yhdessä ne luovat herkullisen kokonaisuuden rytmikästä soittoa. Levyn tiukka vetäminen jatkuu lähes koko albumin läpi, lukuun ottamatta loppupuolen melodisempaa, lähes coldplaymaista Song For Youta. Kuitenkaan levy ei rauhoitu liiaksi loppua kohti, vaan tasapaino pysyy loppuun asti, kun levyn päättää näyttävä Necessary Evil.

Parista rauhallisemmasta kappaleesta huolimatta levy pitää kuuntelijan tiukasti raskaassa otteessaan. Sitä on selvästi lähdetty työstämään kunnianhimoisesti, ja lopputulos on onnistunut. Yhtye on jälleen kerran saanut aikaan suurenmoisen, energisen levyn.