Turkulaisen Daisyn kolmas albumi herättää ristiriitaisia tunteita. Daydream -levyn materiaalissa on kosolti potentiaalia, mutta lopputulos on vähemmän kuin osiensa summa. Kaksine kitaroineen, koskettimineen ja kolmeen mieheen hoidettuine lauluineen Daisy haksahtaa yliyrittämiseen ja sen myötä Daydreamin puurouttamiseen.
Annie’s Lips on levyn paljon lupaava avaus. Rutisevasti kitaroitu ja kättentaputuksilla ja koskettimilla lihavoitu biisi on melodista voimapoppia Weezerin kulta-aikojen hengessä. Jatkossa kappaleet ovat kuitenkin ratkaisevasti vaatimattomampia ja yhtyeen soinnin ärsyttävät piirteet nostavat samalla profiiliaan. Daisyn kitaroiden itsetarkoituksellisen kuuloiseksi yltyvä tauoton rosoisuus ja jo The Crashin levyillä riittämiin viljeltyjen menneen maailman syntsasoundien ylenpalttisuus alkavat häiritä.
Daisy tuntuu joutuneen oman kunnianhimonsa uhriksi. Soinnin täyteläisyys ja pikkuradikaalien soundien etsintä kääntyvät itse asiaa eli biisien optimaalista esillepanoa vastaan. Päiväunia katsellessaan Daisy on kuin huomaamattaan sortunut ylikuntoon.