Uuden albuminsa nimellä turkulainen Daisy viitannee siihen, että yhtye ammentaa vaikutteita eri aikakausilta. Tätä voisi pitää jo ihan periaatteellisestikin hyvänä asiana, sillä kyky sulauttaa luontevasti erilaisia vaikutteita lienee musikantin lahjoista suurin, mutta myös harvinaisin.
Daisyn toisella kokopitkällä perinteet ovat kuitenkin läsnä geneerisyytenä. 1990-luvun pirteään brittipopiin fiksoitunut yhtye maustaa tyyliään 1970-lukumaisella glam- ja softrockilla sekä 1980-lukumaisilla suureellisilla tehokeinoilla. Kappaleet soljuvat pätevinä mutta harmittavan yhdentekevinä pastisseina. Häiritseväksi muodostuu se, että tyylillinen moniaineksisuus tarjoillaan sellaisenaan. Levyllä on yksinkertaisesti nippu erilaisia kappaleita, joilla ei tunnu olevan mitään yhteistä toistensa kanssa.
On selvää, että Habitin harrasta tunnelmaa tai Optionsin pehmeää groovea ei luoda aloittelijan tuurilla nappeja painamalla. Napit olisikin voinut jättää tyystin rauhaan. Päälle liimattujen juustoisten syntetisoijien ansiosta levyn yleisilme vertautuu väkisin The Crashin vuonna 2002 julkaistuun Melodramaan. Retrotrendien viitekehyksessä se on jo auttamattoman vanhanaikaista.