EARTH, WIND & FIRE: The Promise

Viimeiset pari vuotta ovat merkinneet uutta kevättä monelle klassisen soulin uranuurtajalle. Al Green ja Solomon Burke ponkaisivat vakuuttavasti parrasvaloihin. Aretha Franklin ja James Brown saivat aikaan asiallista musiikkia. Motownin Funk Brothers pääsi viimein osalliseksi suuren yleisön aplodeista. Nyt on Earth, Wind & Firen vuoro näyttää mallia nuoremmille ja kauniimmille kollegoille.

Jotkut määrittelevät Maurice Whiten ryhmän Parliamentin ja Chicin veroiseksi mustan tanssimusiikin kulmakiveksi. Itse en menisi aivan niin pitkälle, sillä virheettömästi tuotettujen 70-luvun hittien pinnalla kiilteli pikkuisen liikaa pölysokeria. Silti on sangen hauska havaita, että vanha resepti pysyy leipurien kourassa ja toimii: hienostunut rytmiikka, jazz-viitteet, kertosäkeet, lauluharmoniat, Philip Baileyn falsetti ja Maurice Whiten karheampi ääntely sekä pikkuveli Verdinen messevä basso sen tekevät. Tallella on myös positiivisuus, joka syleilee beibin lisäksi koko pahuksen maailmankaikkeutta.

Vajaan tunnin mittainen paketti on tasaisen laadukas, viihdyttävä ja suurimmalta osin hillityn sielukas. Pätevien balladien ja keskitempoisen letkeyden seasta erottuu pari riemastuttavaa poikkeamaa. Never villiintyy latinalaiseksi rytmi-irrotteluksi, jonka soisi jatkuvan ja jatkuvan. Varinainen pommi putoaa aivan levyn lopussa. Dirty rullaa kertakaikkisen tappavalla funk-vakaumuksella. Menon likaisuuden kruunaa tahmaisen tarttuva huuliharppukoukku.