ERIC CLAPTON: Me And Mr. Johnson

Robert Johnson -buumi ei osoita laantumisen merkkejä. Nyt Clapton tekee saman kuin Peter Green viisi vuotta sitten eli paneutuu koko albumilla alle kolmikymppisenä murhatun (ja osittain siksi niin myyttisen maineen saaneen) deltablueslegendan materiaaliin, joka on toki tasokasta, muttei läheskään niin hänen omaansa kuin moni luulee. Ulkoisenkin coolin päälle ymmärtänyt Johnson oli enemmän nerokas yhdistelijä ja tulinen esittäjä kuin omaperäinen lauluntekijä. Mies pihisti sävelmänsä usein hyvinkin suoraan Lonnie Johnsonilta, Son Houselta, Tommy Johnsonilta ja luultavasti myös Memphis Minnieltä.

Joka tapauksessa juurihoito tekee epäilemättä hyvää Robertille jo nuorena syttyneelle brittiherrasmiehelle, jonka viimeaikaiset levyt, hiljattainen Reptile etunenässä, tuntuvat syntyneen enemmän sopimuksellisista kuin sisäisistä syistä. Tässä Eric laulaa innostuneemmin kuin aikoihin.

Kyse on puoliakustisesta bändiafääristä, jonka sointi muistuttaa eniten Claptonin töistä Bluesbreakersissa sekä Howling Wolfin ja Muddy Watersin Lontoon sessioissa. Piano kilkuttaa, urut kujertavat, harppu valittaa ja meininki on orgaanisen "maalaista" rumpalin suosiessa tanakoiden backbeatien sijasta rentoa sytkyttelyä.

Maestro kepittää komeasti slidellä ja ilman sovitusten noudatellessa pääsääntöisesti aika tarkkaan alkuperäisiä. Kuuntelen Me And Mr. Johnsonia mielelläni, mutta samalla jään joka kerran kaipaamaan jotain yllättävämpää ja rosoisempaa lähestymistapaa aiheeseen. Johnsonin rankkaan viritykseen verrattuna tämä on kevyttä hupaa.