ERIC CLAPTON: Old Sock

ERIC CLAPTON
Old Sock
Polydor

1960-luvun päätteeksi Eric Clapton kevensi kitarajumaluutensa taakkaa Blind Faithissä ja karkaamalla siitä rivimieheksi soulrockpariskunta Delaney & Bonnien yhtyeeseen. Tänään Claptonin leppoistuminen jatkuu kierrättämällä vanhoja lauluja pakottoman rentoon tyyliin. Sisällöllisesti Claptonin (2010) jatko-oasta käyvä Old Sock on todellakin lämmin ja mukava kuin vanha villasukka.

Old Sockia voi halutessaan pitää linjattomana biisikokoelmana, joka poukkoilee bluesin, reggaen ja Rod Stewartinkin toimesta läpikolutun vanhan amerikkalaisen laulukirjan välillä. Olennaisinta kuitenkin on, että Clapton tietää mitä tekee ja tekee sen taiten. Totaaliseen tyhjäkäyntiin levy sortuu vain toisella uusista raidoistaan eli Gotta Get Overilla, jota ei pelasta edes Chaka Khanin vierailu.

Taj Mahalin Further On Down The Road soi tekijänsä huuliharpun ja banjon kera 461 Ocean Boulevardin (1974) ajat mieleen tuovana reggaena. Peter Toshin Till Your Well Runs Dry on vain osittainen reggae, mutta Otis Reddingin Your One And Only Man sitäkin läpikotaisemmin. J.J. Calen kitara kruunaa kirjoittamaansa Angeliä ja Born To Lose on dobroineen ja pedal steeleineen prototyyppisesti itkettävä kantriballadi. Gary Mooren Still Got The Bluesin Clapton kitaroi loppumetrejä lukuunottamatta viisaasti akustisesti. Steve Winwoodin Hammond-urut ja viulut sinetöivät tribuutin kauneuden.

Etenkin keinutuolikuunteluun soveltuvan levyn 30-lukuisen biisinelikon herkullisin esitys on All Of Me, jolla Paul McCartney palaa Kisses On The Bottom -albuminsa (2012) ikivihreisiin maisemiin. Maccan pystybasso ja Claptonin hillityn rosoinen kitara luovat tassuttelevien rumpujen lomaan maukkaan kontrastin ja yhden levyn tähtihetkistä.