ERIC CLAPTON: Reptile

Harva kai odottaa kuulevansa uudelta Eric Clapton -albumilta suuria tunteita, pikemminkin teknistä taituruutta ja kelpo biisejä. Oli miten oli, kun B.B. Kingin kanssa työstetty viimevuotinen Riding With The King tihkui tiivistä bluestunnelmaa, Reptile kuulostaa siihen verrattuna perin steriililtä tuotteelta, vaikka sillä soittaa B.B.:tä lukuunottamatta pitkälti sama joukko. Ilmeisesti vanha bluesmestari todella toimi hyvänä innoittajana kollegalleen.
Reptilellä Clapton tuntuu kertaavan koko vaikutteidensa kirjon, johon blues ja gospel kuuluvat olennaisina osina ja coveroi jopa lempiartisteihinsa kuuluvan J.J. Calen bravuurin Travelin´ Light. Pitkiä kitarakehitelmiä ei nyt kuulla, tunnelma on yleisesti ottaen lähellä Claptonin maineikasta Unplugged-levyä. Aloitus- ja päätösinstrumentaaleissa voi kuulla kaikuja vaikkapa Chet Atkinsin ja Django Rheinhardtin kaltaisilta mestareilta, mutta Claptonin suodattimen läpi kuljettuaan ne ovat vain sujuvaa aikuisviihdettä. Ray Charlesin Come Back Baby sisältää komean kitarasoolon, mutta vokalistina Clapton on kaukana sokeasta mestarista. Gospel-kuoron ja jousitaustan myötäilemä hidas tunnelmapala Don´t Let Me Be Lonely Tonight on levyn korvaa hivelevintä antia. Claptonin soolokitara tyytyy onnistuneeseen taustamaalailuun kuoron toistaessa iskufraasia ja tuntuu, että feidaus tulee liian aikaisin.
Vaikka Reptile on levynä muodollisesti pätevä, siitä paistaa myös tietynlainen ylikoulutus ja akateemisuus. Tunteet ja tuoksut, saati sitten hajut, ovat harvassa.