Kuopiosta ajat sitten Helsinkiin siirtyneen Esko Elomaan debyyttialbumi Elämäniloa tuli täysin puskista ja meni heti 2012 vuoden kotimaisten kärkikymppiin. Minulla on kanttia sanoa näin, koska olen kuunnellut levyä todella paljon, eikä se ole kuivahtanut yhtään. Levyn mollin ja duurin välissä persoonallisen filosofisesti häilyvässä folkrockissa on katkeransuloista ajattomuutta.
Sinä ja mun maailma käyttää laajempaa kokoonpanoa. Bändissä on nyt peräti kolme kitaristia rytmisektion edessä. Sähkökitarat soivat enemmän ja jälki on hiukan rockimpaa, joskin edelleen folkrockia. Kitaristi Matthew John Jr:in tuotanto soundaa hyvin orgaaniselta, ja kitarat soivat hienovaraisen elegantisti, kuulaasti. Yhtymäkohtia tiettyihin Kalifornian 70-luvun hahmoihin on siinä kuin saman ajan britteihin Nick Drakea myöten. Dave Lindholm -vaikutus kuuluu nytkin, muttei lipsahda koskaan pastissiksi.
Yksi Elomaan valtti on miellyttävän luonnollinen ääni, jossa ei kuule mitään maneereita ja hyvät biisit, jotka tuntuvat juuri hänen omiltaan.
Silti joudun pitkin hampain myöntämään, ettei Sinä ja mun maailma kolise yhtä lujaa kuin Elämäniloa. Vaikkei edellisen levyn keinoista ja tyylistä olla kovinkaan kaukana, niin jollain tavalla tämä menee lähemmäs folkrockin valtavirtaa, mikä hiukan syö Elämäniloa-levyä leimannutta ainutlaatuisuuden tunnetta. Siitä huolimatta tämäkin pesee monta kilpailijaansa.