Fall Out Boyssa on paljon samaa kuin maailman kämmenelleen saaneessa My Chemical Romancessa. Molemmat ovat olleet joukkonsa kunnianhimoisimpia ja lahjakkaimpia yksilöitä, joita ajaa sisäinen palo alati jonkun suuremman saavuttamiseksi. Kumpainenkin on ajautunut emo punkista niin kauas, että termin käyttö on paitsi harhaanjohtavaa myös typerää. Sekä Fall Out Boyn että My Chemical Romancen tuoreimmilla albumeilla kuulee tekijöidensä aikuistumisen niin musiikissa kuin henkilökohtaisessa ilmaisussa.
Siinä missä Gerard Way uppoutui pokkana rock-oopperan syövereihin, on Fall Out Boyn Pete Wentz etsinyt kokeiluilleen suuntaa aivan toisaalta. Infinity On High -levyllä on melodisen nörttirockin seassa häpeilemätöntä hölmöilyä tanssimusiikin kanssa. Ihan kuin härnätäkseen punk-periaatteista pitäviä fanejaan, on bändi pestannut tuottajaksi levyn kahdelle hittihakuisimmalle kappaleelle (I´m Like A Lawyer With The Way I´m Always Trying To Get You Off (Me+You) ja Thnks Fr The Mmrs) muun muassa Toni Braxtonia ja TLC:ta tuottaneen Kenneth ”Babyface” Ed-mond-sin. Ja sitä saa mitä tilaa: trendikästä, kulmista hiottua täsmäsoundia niin, että biisien kaikki koukut varmasti kuuluvat. Maaliinsa osuu myös ironisen videon kyytipojakseen saanut This Ain´t A Scene, It´s An Arms Race – täydellinen kombinaatio tämän päivän höpsöä tanssisoundia ja punkia. Tähän ei Good Charlotte pysty!
Kaikesta huolimatta Infinity On High on selkeää jatkoa edeltäjälleen From Under The Cork Treelle (2005), erinomaiselle punkpop-albumille, josta täällä intoiltiin vain alan perehtyneimpien harrastajien keskuudessa, mutta joka Yhdysvalloissa myi yli miljoona kappaletta. Kappaleet ovat pohjimmiltaan yhä kevyemmän laidan emo punkia, mutta sovituksissa on käytetty tavallista enemmän luovuutta ja uskallusta. Tällä levyllä Billy Talent lyö yläviitoset Billy Joelin kanssa.
Paikoin hyvin amerikkalaiselta kuulostava nelikko törmää kulttuurieroihin, kun Fall Out Boysta tulee mieleen takavuosien college rock -bändit, joiden tyhjänpäiväisyyttä ei voinut järjellä käsittää. On vain hyväksyttävä, ettei nyt ole tarkoituskaan kaapia ihmismielen pohjamutia. Wentzin näsäviisauksien lähdekään ei osoita kuivumisen merkkejä, kuten kappaleiden nimistä voi päätellä.
Mieltä myös lämmittää, että kaiken kokeilunhalun jälkeen yhtye on kuin vanhasta muistista iskenyt albumin loppupuolelle tukun suoraviivaisia, melodioita yltiöpäisesti tuhlaavia biisejä. Niiden tehtävänä on kaiketi osoittaa, ettei tarkoituksena ole hylätä vanhojakaan kuulijoita.
