Levyarvio: Fall Out Boyn liekki lepattaa vielä, mutta hiipumisen merkkejä alkaa jo uhkaavasti näkyä

Fall Out Boy
Mania
Island

Fall Out Boy tuli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tunnetuksi emopunkillaan, joka tarttui kuin purkka suoristettuihin hiuksiin. Valitettavasti etenkin Pete Wentzin kohdalla lento Detroitin hardcoreskenen kasvatista MTV-tähdeksi oli turhan suuri pala purtavaksi. Fall Out Boy katosi ja heräsi muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen eloon Save Rock And Rollilla (2013).

Mania kuulostaa jo tutulta ”uudelta” Fall Out Boylta. Patrick Stumpin ääni on genressään yhä omaa luokkaansa ja tämän vuoksi edes Karibia-rytmien viime vuosien ylikäyttö ei syö Hold Me Tight Or Don’tin kaltaisen hitin iskua. Mutta siinä missä American Beauty / American Psycho (2015) väisteli trendejä onnistuneesti, Mania kuulostaa vahvasti oman aikansa tuotteelta lainaten elementtejä erityisesti hiphopin trendeistä.

Manialla uuden alun polte tuntuu kuitenkin hetkittäin jo rutiinisuoritukselta. Wilsonissa vanhan toisto lemahtaa, kun Stump laulaa pukeutuvansa mustaan kunnes joku keksii tummemman värin. Sori Patrick, mutta tuo oli vanha vitsi jo Fall Out Boyn ensimmäisen elämän aikaan.

Mania on hyvä kolmososa bändin comebackille. Nyt olisi oikea aika etsiä uutta suuntaa ennen kuin uuden alun nuotio hiipuu.