Parin vuoden takainen Imaginary Future -debyytti nosti French Filmsin nopeasti yhdeksi kotimaisen indie-kentän kärkinimistä. Itse en yhtyeen nuorekkaaseen soundiin juurikaan ihastunut, mutta se kertoo enemmän minusta kuin yhtyeestä.
Suurin kompastuskivi yhtyeen ja minun suhteessa oli ja on edelleen se, että nämä kaikki biisit tuntuvat useaan kertaan aiemmin – ja paremmin – tehdyiltä. Se, että pystyy tekemään uskottavan ja autenttiselta kuulostavan kitarapopkappaleen on tietysti aina hieno juttu, mutta jossain matkan varrella yhtyeen oma ääni on päässyt katoamaan – jos sellaista on sillä koskaan ollutkaan.
White Orchid petraa French Filmsin statusta kirjoissani, mutta hyvin vaikea tästä on lähteä sen enempää intoilemaan. Kun levyä kuuntelee ainoastaan referenssejä bongatakseen, on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Musiikin perimmäinen tehtävä on käsittääkseni edelleen välittää tunteita ja French Filmsin tapauksessa tämä on päässyt pahasti unohtumaan.
En lainkaan epäile bändin tarkoitusperiä musiikin suhteen ja haluaisin nauttia White Orchidista, mutta en vain pysty.