Juuri kun luulin, että kitarabändit ovat kivettyneet joko amerikkalaista rockradiosoundia toistaviksi koneiksi, lainattua nostalgiaa mielikuvituksettomasti jauhaviksi retropumpuiksi tai parhaimmillaankin vain rokkenrollin perusarvoihin nojaaviksi tyylitaitureiksi, saapuu yhtye, joka puhaltaa raikasta ilmaa koko lajityyppiin.
Helsinkiläisen Gim Kordonin debyyttialbumi Ei ole helppoo huokuu spontaania tuoreutta ja uudelleen löytämisen riemua. Bändin kitarat soivat 90-lukulaisen altsusti Dinosaur Jr:n ja Sonic Youthin popimman materiaalin hengessä, mutta kappaleiden melodiat ja Aleksi Pahkalan nuotteja venyttävät laulusuoritukset ovat silkkaa suomirokkia, sitä hyvää, unohdettua versiota, alkuaikojen Eppu Normaalin tai Juliet Jonesin Sydämen hengessä. Pahkalan sanoitukset risteilevät henkilökohtaisista muistoista vilpittömiin tuntemuksiin ja poliittisiin kannanottoihin. Yhdistelmä ei kuulosta juuri miltään aikaisemmin Suomessa tehdyltä.
Bändin treenikämpällä pääosin livenä taltioidun albumin soundi on todella rosoinen ja demomainen, mikä on sekä sen vahvuus että heikkous. Paikoittain soundi käy niin tunkkaiseksi, että on mahdoton olla pohtimatta, mitä ulkopuolinen tuottaja olisikaan voinut saada yhtyeen kanssa aikaan. Huolettoman rentouden ja haparoivan raakilemaisuuden raja kun ei aina ole selkeä.
Albumin kirkkaimpia hetkiä ovat viime vuonna ilmestyneen Ei ole helppoo -singlen lisäksi melodiseen kertosäkeeseen upeasti kasvava Sateessa, popisti punkahtava Sä oot mun unelma, beibe ja kiihdytyksineen albumin komeasti päättävä Yöhön tummaan.
Ei ole helppoo on äänitetty itse treenikämpällä, ja taustat on soitettu livenä sisään. Gim Kordonin laulaja-kitaristi Aleksi Pahkala, miksi päätitte tehdä näin?
– Tavallaan koko bändi syntyi vahingossa treenikämpällä. Me nauhoitettiin demoja, jotka Solitin Nick Trianin mielestä kuulostivat sellaisinaan täydellisiltä. Hän sanoi, ettei meidän kannata mennä mihinkään studioon. Lopputulos kuulostaa siltä, mitä treeniksellä soitto parhaimmillaan voi olla. Tuli sellainen vanhan liiton meininki.
Albumin sanoitukset vaikuttavat henkilökohtaisilta ja eletyiltä. Ovatko henkilöt ja tapahtumat aitoja?
– Ovat. Tai ehkä sanoituksia on lähestytty vähän omituisesti. Kaikissa niissä on tosi syvä henkilökohtainen tarina, mutta niissä on myös poliittista kannanottoa. Ne ovat unimaisia tapahtumia, mutta esimerkiksi Kaupunki tappaa sielunsa –biisissä kaikki on totta. Ja niin kuin parissa biisissä lauletaan, faijani kuoli oikeasti vähän aikaa sitten. Näitä biisejä on soitettu hänen haudallaan.
Olette maininneet vaikutteiksenne muun muassa Dinosaur Jr:n, Lemonheadsin ja ehkä hieman yllättäen Eppu Normaalin. Ovatko Eput olleet sinulle kova juttu?
– Eppuhan on parasta, mitä löytyy! Mua naurattaa itseäni tosi paljon, kun laulaessani mulla on sellainen marttisyrjämäinen ärrä, vaikka puhetyylini on muuten liiankin Vantaan lähiöläinen. Toisaalta meidän kitarasoundeihin tuli paljon stoner-tunkkaisuutta, niin kuin Fu Manchulla tai alkuaikojen Kyussilla. Ehkä me jalostetaan soundiamme tulevaisuudessa.
Teksti: ANTTI GRANLUND