THE GO-BETWEENS: Bright Yellow Bright Orange

Harmaantunut Robert Forster ja kalju Grant McLennan ovat ensimmäisen luokan laulunkirjoittajia, jotka eivät ole koskaan vaivautuneet opettelemaan uusia temppuja. Kaksi 45-vuotiasta Bob Dylan – ja The Byrds -diggaria etsimässä menneisyyden taikaa ei vaikuta erityisen kiintoisalta konseptilta, mutta Bright Yellow Bright Orangen (levyn nimessä on taas tuttu geminaatta!) tasavahvat kappaleet olisi kunkin voinut kätkeä The Go-Betweensin 80-luvulla levyttämille haikean ja helisevän kitarapopin mestariteoksille.

Koko 1990-luvun ajan australialaiset Forster ja McLennan julkaisivat hyviä tai ainakin välttäviä sooloalbumeja. Vuonna 2000 he yllättäen palasivat yhteen ja julkaisivat The Friends Of Rachel Worth -levyn, joka ei aivan tavoittanut vanhaa magiaa. Myös uudelta levyltä puuttuvat Spring Rainin ja Love Is A Signin kaltaisten The Go-Betweens -klassikoiden veroiset helmet, mutta 39 minuutin kokonaisuus on ihastuttavan selkeä ja ytimekäs. Ja jos kaksikon ihannesoundi ei ole millään tavalla muuttunut viimeisten 15 vuoden aikana, niin samaa voi yllättäen sanoa heidän kouluttamattomista lauluäänistään.

Bright Yellow Bright Orange on ensivaikutelmasta lähtien hyvin tutulta kuulostava levy. Kuten aina, McLennanin tarjoilemat laulut ovat sekä melodioltaan että rakenteeltaan suorempia ja Forsterin kirjoittamat tunnelmaltaan tummempia ja muodoltaan vapaampia. Esimerkiksi The Churchin ja The Triffidsin musiikin tavoin kaksikon levyillä on aina ollut selittämätön ja kiehtova eristäytyneisyyden fiilis. Uutuuden keskeiseksi kappaleeksi nousee Forsterin ilmeisen omaelämäkerrallinen Dylan-mukaelma Too Much Of One Thing.