Hate Eternalin salamasotaa muistuttava tykkitulitus on tahtonut jakaa mielipiteitä vahvasti kahteen leiriin. Bändi on äärettömän nopea ja rankka, mutta vauhti ei aina riitä. Yhtye levittää biisiensä alle väreilevän kitaramaton, jolle voisi suorastaan heittäytyä kellimään, mutta sekään ei aina riitä. Laulaja Eric Rutanin deathmurinassa on sitä paljon puhuttua munaa ja asennetta, mutta sekään ei aina riitä.
Hate Eternal oli loistava bändi silloin, kun osalta metaliyleisöäkin piti ottaa luulot pois etsimällä musiikillisen ilmaisun äärilaitoja. Nyt moinen vaikuttaa lähinnä seinien potkiskelulta, millä ei saa paljon pahaa jos kohta ei hyvääkään aikaan.
Hate Eternal valaa uudella levyllään sentään ripauksen toivoa. Juuri kitaratyöskentelyssä sykkii yhtyeen musiikin sydän, ja riitasointujen kakofoniasta alkaa lopulta kasvaa harmonian kauniita ituja. Silti usein vaikuttaa siltä kuin kitaristit olisivat oikein kilpailleet, kumpi keksii pöljemmän tai mielipuolisemman kitarakuvion. Kyllähän sellaisellakin herättää hämmästystä, mutta ei myönteisessä mielessä.
