HAWKWIND: Space Ritual

Arvio julkaistu Soundissa 11/2001.
Kirjoittanut: Asko Alanen.
Hawkwind tarjosi vuosina 1970-74 ilmestyneillä levyillään silloiselle tyylitajulle ja uteliaalle rock-filosofialle vastustamattoman yhdistelmän heviä ja progea, hippi-ideologiaa ja scifi-ritarimystiikkaa sekä tarttuvia melodioita ja täysin pilviin puhaltuvia avaruusjameja.

Arvio

HAWKWIND
Space Ritual
EMI

Hawkwind tarjosi vuosina 1970-74 ilmestyneillä levyillään silloiselle tyylitajulle ja uteliaalle rock-filosofialle vastustamattoman yhdistelmän heviä ja progea, hippi-ideologiaa ja scifi-ritarimystiikkaa sekä tarttuvia melodioita ja täysin pilviin puhaltuvia avaruusjameja. Pop-listoille kohonnut hitti Silver Machine ravisteli monet korvat auki oudon bändikoneen soundeille. Hawkwind tuntui täyttävän yksinkertaisen rock-chantin ja sinnikkäästi jauhavan kompin ympärille raivatun tilan mielettömän tehokkaasti elektronisella hälyllä, suhinalla, vonkunalla ja pulputuksilla. Viimeistään avaruusrituaaliksi nimetty konserttitallenne räjäytti tajunnan sekä sisä- että ulkoavaruuden näyillä ja loputtomiin jatkuvalla kosmisella ur-reivillä.
Hawkwindin debyytti-lp kuulostaa haljulta näpertelyltä. Kappaleet ovat naiivisti folk-sävyisiä tai Dik Mikin alkeellisesti syntetisoimia tajunnanvirtauksia. Pink Floyd hoiti vastaavat hommat varhaislevyillään paljon paremmin. Hawkwindin ahkerimman biisintekijän Dave Brockin aihioista tunnistaa jo tuttuja elementtejä: vahvasti kaiutetun, toistoa suosivan laulun ja pitkiksi venyviä vokaaleja, Terry Ollisin hypnoottiset rumpukompit ja hermojuoksutukset, paranoidisti kumisevan basson ja Nik Turnerin "psykedelisen saksofonin" friikahtavat törinät. Bonuksena levyllä Brock tulkitsee bluesia, ja bändin esiaste Hawkwind Zoo saa mielenkiintoista huomiota.
In Search Of Space sisältää nimensä mukaisesti määrätietoisempaa löytöretkeilyä, jos vain kantti kestää vartin mittaisen aloitusirrottelun You Shouldn't Do That sinnikästä sytkytystä ja alati muuttuvaa ja vellovaa olomuotoa. Kitara, basso ja rummut luovat levyllä jo selvästi hevimpää jytinää, johon elektroninen astrovouhke asettuu linjakkaammin ja vahvemmin vapauksin. Myös oheismystiikka kiteytyy kannen scifi-logossa, hourupäisissä tekstiliitteissä ja takakannessa alasti liehuvan legendaarisen Stacian muhkeissa muodoissa. Jako sulaviin hevijymistyksiin ja eteerisiin tieteisballaadeihin alkaa muodostua klassikkobiisien Master Of The Universe ja We Took The Wrong Step Years Ago tyyliin. Perussäädöt ovat vielä hiukan epävarmat, kuten koko bändin pöljä soundileikittely Adjust Me todistaa. Bonussinglet ovat levyn kaikkein tuiminta antia: Seven By Seven, Lemmyn raakkuma Silver Machine ja Born To Go. Avaruuskapteeni Robert Calvert syöksyi viimemainituilla mukaan rytinään.
Doremi Fasol Latido on Hawkwindin täysipainoisin virstanpylväs, jonka kokkabiisi Brainstorm jyräsi konserteissa kuin Star Wars -ajan inkvisitiota säestävä Black Sabbath. Brockin biisit ovat järjestään jykeviä runkoja levottoman voimalliseksi kasvaneelle avaruuden ääntelylle: Space Is Deep, Lord Of Light, Down Through The Night, Time We Left The World Today. Hawklords-armeijaa vakituiseksi pestautunut Lemmy The Lurch toi mukaan jykevän ja joustavasti sooloilevan bassosoundin, aidon moottoripäisen laulusoundin ja omia biisejä. Kansitekstin määritys "rituaalisista avaruusmessuista, taisteluhymneistä ja vankoista ylistyslauluista" pitää hyvin paikkansa. Bonussingle Urban Guerilla on luonteva poiminta menon jatkeeksi. Sen hittipotentiaalilta meni terä, kun se vedettiin kaupunkiterrorismin vuoksi myynnistä.
Space Ritual vapauttaa parhaiten Hawkwindissa velloneet voimat, sillä se on hellittämättömän eheä ja vakaasti möyryävä matka aiemmin vain rajoitettuina välähdyksinä koettuihin ulottuvuuksiin. Tässä rituaalissa ovat kohdallaan juhlalliset esisoitot, mahtipontiset puhesaarnat, Dik Mikin ja Del Dettmarin syntikkasoolot sekä rakettimoottorien voimalla toinen toisensa perään käyntiin jyrähtävät kappaleet. Joukossa on uusia biisejä, joista Kerouacin inspiroima Orgone Accumulator kuuluu bändin parhaisiin. Alkuperäinen tupla huipentuu massiivisesti jyrääviin Time We Left – ja Master Of The Universe -versioihin sekä Calvertin kaoottiseen toivotukseen Welcome To The Future. Hyvänä jatkeena on kolme vaihtoehtoista liveversioita.
Hall Of The Mountain Grill on aiempia puhdaspiirteisempi studiolevy. Syntikkavelho Dik Mik on jäänyt laumasta, joten Dettmar ja Simon House hoitavat tehostepuolen siistimmin ja ilme on kaikkiaan professionaalimpi. Kappaleet ovat edelleen vankkaa avaruusheviä, kosmisia ballaadeja tai kokeilevia instrumentaaleja ilman erityisen heikkoja hetkiä. The Psychedelic Warlords (Disappear In Smoke) on varhaiskauden viimeinen ylevä avainkappale, mutta D-Rider ja You'd Better Believe It rullaavat ihan sen kannassa. Lemmyn Lost Johnny enteilee jo uusia visioita rujommasta rock-väännöstä karjuvan basistin uralla. Bonukset ovat singlelyhenteitä ja vähäisempi Brock-biisi.
Vuonna 1974 Chicagossa järjestetty The 1999 Party (jota ei ole aiemmin levyllä julkaistu) paljastaa tiukemman studiotyöskentelyn kostautuvan lavalla, sillä keikkameininki ei ole rapakon takana enää ihan niin euforista. Varsinkaan uudemmat kappaleet eivät saa yhtä luontevaa potkua kuin avaruusrituaalin aikaiset esitykset. Kokonaismeininki on hajanaisempi ja soundeiltaan köykäisempi, eikä huuma kanna väliepisodien ylitse yhtä vahvana kuin aiemmin. Jenkkiyleisö saa sanalla sanoen tavallisemman rokkikonsertin show-höystöineen. Biisivalikoimassa on kuitenkin tarpeeksi tuhannen psyykkisen sodan veteraaneja, jotta homma tulee hoidetuksi tarpeeksi kumealla jyrinällä ja vouhkeella läpi.
Hawkwindin levysarjassa on makeat kannet ekasta platasta lähtien, vaikka vinyylien uskaliaimpia erikoispainatuksia ei voikaan toistaa. Vihkosissa riittää selailtavaa ja lisää infoa voi hakea listatuista faniosoitteista. Ilman satsin neljää keskimmäistä levyä ei kannata aloittaa laajaksi ja sangen epämääräiseksi räjähtäneen Hawkwind-diskografian luotausta! 

Lisää luettavaa