Lupaavan ensikosketuksen aiheuttama varovainen innostuminen laimenee lakoniseksi olankohautukseksi. Siinä on pähkinänkuoressa matkani australialaisen Cameron Averyn esikoisalbumin maailmoissa. Tame Impalan riveissä soittanut ja omia lievästi autotallirock-henkisiä kuvioitaan pyöritellyt Avery liittyy esikoisellaan yhteen poppariuden pitkään kehityslinjaan. Jo ammoisina aikoina, silloin kun rock keksittiin ja se oli tärkeää, oli taiteilijoita, jotka halusivat tehdä pesäeroa rockin ilmeisyyksiin hakemalla vaikutteita ajalta ennen rockin valtakautta. Jazzin ja viihteen, eli rockin haastamien ja kaupallisessa mielessä syrjäyttämien tyylilajien, kanssa flirttailu on ollut joskus päteväkin keino julistaa omaa individualismia.
Vuonna 2017 homma ei tietenkään mene näin. Cameron Averyn tapaisen vajaa kolmekymppisen indiepartamiehen yritys yhdistellä kohtalokkaan vähäeleistä rockilmaisua menneen maailman charmiin ei sisällä innovatiivista ulottuvuutta eikä syvempää viestiä mistään. Se on suoritus, jollaisena se tulee arvioida.
Oikeilla jousilla ei tee mitään, ellei niille ole oikeasti tähdellistä soitettavaa.
Singlenä julkaistu Wasted On Fidelity -laulu edustaa Averyn hankkeen hyvää puolta. Kappale seisoo jämerästi risteyksessä, josta näkyy sekä 1960-luvun orkesteripop että Nick Caven ja Tindersticksin tapaiset uudemmat tumman romantiikan taitajat. Lupaavien sattumien takaa paljastuu nopeasti, että Avery on sekä ideoiden että toteutuksen tasolla varsin sovinnainen näpertelijä. Levyllä siellä täällä lilluvat jouset kuvastavat jotenkin oireellisesti albumin ongelmaa. Niiden synnyttämä reaktio ei ole euforinen onnen huokaisu vaan pikemminkin ikävystynyt ”joko taas”. Hyppysissä on jälleen yksi keskinkertaisen rockmuusikon tekemä keskinkertainen albumi, jota on ylevöitetty oikeilla jousilla. Kannattaa muistaa: oikeilla jousilla ei tee mitään, ellei niille ole oikeasti tähdellistä soitettavaa.
Amerikan standardilauluston ja 60-luvun paatospopin edustamat vertauskuvallisuudet on riisuttu sanoista ja entisaikojen ammattireiskojen hallitsemat hienoudet niistetty sävellyksistä. Jäljelle jää välimallin musiikki, joka saa kaiholla ajattelemaan vakuuttavampia yrityksistä tuoda häivähdys menetetystä eilisestä takaisin. Sheffieldin tyyliniekka Richard Hawley tulee ensimmäisenä mieleen. Hän luo yksinkertaisista aineksista hehkuvan oman maailmansa. Cameron Averylla ei ole riittävästi oivallusta ja taitoa kierrättää konseptiaan kunnolla lentoon.