JACK BRUCE: More Jack Than God

Arvio julkaistu Soundissa 11/2003.
Kirjoittanut: Pertti Ojala.
Maksansiirtoleikkauksestaan toivon mukaan toipuva ex-Cream-basisti Jack Bruce teki yhden comebackeistään kahden vuoden takaisella albumilla Shadows In The Air.

Arvio

JACK BRUCE
More Jack Than God
Sanctuary

Maksansiirtoleikkauksestaan toivon mukaan toipuva ex-Cream-basisti Jack Bruce teki yhden comebackeistään kahden vuoden takaisella albumilla Shadows In The Air. Vanhan jazzmuusikkoystävänsä Kip Hanrahanin kanssa työstetyllä levyllä Bruce yhdisteli musiikkiinsa latino- ja jazzvivahteita ja muisteli uusien biisien lomassa vanhoja. Creamin Sunshine Of Your Loven ja White Roomin uusinnoilla Brucen vieraana soitti ja lauloi Eric Clapton.

Vaikka More Jack Than Godin otsikko ei olisikaan murjaisu Claptonia ja tämän Creamin kulta-aikoina jumalallisiin mittasuhteisiin turvonnutta idolisointia kohtaan, niin menneiden kaivelusta Jack Bruce ei ole vieläkään kokonaan luopunut. Tuottajakumppani Hanrahanin ohella miehen tuoreita sävellyksiä on tekstittänyt Creamin hovisanoittaja Pete Brown ja jostain syystä bassokenraali on tälläkin kertaa nähnyt viisaaksi päivittää levylle lorauksen Creamiä. We're Going Wrong on kuitenkin lähinnä tylsä kilkuttelu, väkevälle heavybluesriffille perustuva Politician aiheuttaa ärsytystä viimeistään Living Colourin Vernon Reidin tunkkaisen purkkisoundisella kitaroinnilla eikä I Feel Freellekään tule uusinnalla mitään lisäarvoa. Jack Brucen jos kenen pitäisi tietää, että biisien definitiiviset esitykset ovat hänen itsensä, Eric Claptonin ja Ginger Bakerin aikaansaamia.

More Jack Than God on tulvillaan mestarin syvää bassoa ja ylipäätään upeata soittoa, mutta Jack Brucen sävellykset ovat vain varjoja entisestä. Ja kun Bruce ahtaa Joe Jacksoninkin rakastaman latinovaikutelman saavuttamiseksi sovituksensa täyteen perkussioita, niin lopputulos on sotkuinen. Avausraita So They Invented Racen hitaassa funkyssa etnoisuus tulee poikkeuksellisesti Afrikan suunnalta. Eivätkä Bernie Worrellin Hammond-urut ainakaan vähennä tunnelman talkingheadsmäisyyttä.

Tervetulleen mutta silti pettymykseltä kuulostavan albumin parhaat raidat ovat vain laululla, pianolla ja Hammond-uruilla toteutettu Kurt Weill -henkinen Progress ja The Night That Once Was Mine, jonka melodia on levyn vaikuttavin. 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa