Kitarasankarin leima antaa satunnaiselle kuulijalle luvan vaihtaa kanavaa. On kuitenkin kitarasankareita ja kitarasankareita. Ikävämmässä ääripäässä viihtyvät erinomaisuudestaan humaltuneet hahmot, joille musiikillinen sisältö ja bändikaverit ovat vain astinlautoja oman näppäryyden esittelyyn. Doncasterissa 1942 syntynyttä John McLaughlinia vastaan on aina ollut vaikea kasata näyttöä näistä laiminlyönneistä: hänen indoarabialaisia skaaloja hyödyntävät biisinsä ovat jännittäviä sekä kekseliäitä ja hänen bändeissään saa vetää. Niinpä niihin kertyy soittajia, jotka osaavat vetää – sydämen kyllyydestä ja yhteispeliä ruokkivin tavoin.
Miles Davisin sähköbändistä Mahavishnu Orchestransa keulille 1970-luvun ensimetreillä ampaisseen miehen tuotanto on jo kymmenien albumien mittainen, mutta lankaa, joka johtaa jazzin ja rockin alkuperäisen törmäyspisteen kätkevän labyrintin sydämeen, riittää onneksi vielä kerittäväksi. Siinä missä monet lajikumppanit alentuvat onttoon onaniaan ”täynn’ ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla”, tyylittelee John McLaughlin edelleen kirkkaalla ajatuksella ja puhtaalla sydämellä. Konkarin asenteelle ja antamalle mallille ei voi kuin nöyrin mielin hattua nostaa.