John Mellencampin 21. studioalbumi tempaisee mukaansa matkalle amerikkalaisen musiikin syntysijoille. Samalla levy onnistuu suorastaan mahdottomassa tehtävässään: lempeän intiimillä musiikillaan se tekee kulttuurihistorian käsinkosketeltavan eläväksi.
Maineikkaan luottotuottajansa T-Bone Burnettin kanssa John otti reissulle oman bändinsä (kitaristi Marc Ribot’lla ja Johnny Cashin ex-basisti Dave Roella täydennettynä) ja 1950-luvun Ampex-mononauhurin. Muusikot halusivat löytää oman musiikkinsa juuret.
Soittajat kerääntyivät yhden mikrofonin ympärille kuin nuotiopiiriin ja nauhoittivat 13 uutta laulua kolmessa legendaarisessa paikassa: ensinnäkin Sunin studioilla, missä 1950-luvulla valkoinen country yhtyi mustaan bluesiin ja synnytti rock and rollin, toiseksi San Antonion Gunter-hotellissa, missä 1930-luvulla tallennettiin jälkipolville mystisen Robert Johnsonin kuolemattomat laulut sekä lopulta Savannahin African Babtist -kirkossa, mikä puolestaan on Yhdysvaltain vanhin mustien rukoushuone. Historian siivet siis havisevat. Elettyä elämää ja koettua rakkautta sykkien.
Kriitikot kutsuvat lopputulosta ”americanaksi”, ja mikäpä siinä, onhan americana kelpo taikasana. Sillä markkinoidaan countryn, bluesin ja folkin juurevaa sekoitusta trenditietoisille ihmisille, joille country ja blues ovat vanhanaikaista ja mälsää kamaa. Minä puolestani voin vannoa, että tätä aidompaa, sydämellisempää ja täyspainoisempaa americana-levyä ei vuonna 2010 tulla julkaisemaan.
