JOOSE KESKITALO JA KOLMAS MAAILMANPALO: Maan näkyjä

JOOSE KESKITALO JA KOLMAS MAAILMANPALO
Maan näkyjä
Helmi-levyt

Joose Keskitalon – tai kenenkä tahansa artistin – taiteellisia motiiveja tai henkilökohtaista vakaumusta on tarpeetonta ja typerää kiistää. Tästä huolimatta on vaikea välttyä ajatukselta, että Keskitalon  musiikissa – tai paremminkin sen vastaanotossa – hengellisyys on samanlainen keppihevonen kuin ironia missä tahansa indiehipsterismissä. Oikeastaan se taitaa olla saman kolikon kääntöpuoli.

Artistin arkaaisella tavalla autenttisuutta tavoittelevaa musiikkia on vaikea arvottaa perinteisillä kriteereillä. Olennaista ei ole taito, sillä tärkeämpiä ovat tietysti henki ja idea. Niin ikään kauneus tai groove eivät voi olla hyveitä, sillä ne ovat liian maallisia perusteita argumenteille.

Joose Keskitalon vaatimattomia sävelmiä ei voi kutsua poikkeuksellisiksi saati nerokkaiksi. Sanoituksissa ei häikäise kielen briljanssi tai viitteellinen monitasoisuus, vaan aiheiden ja mielleyhtymien poikkeuksellisuus sekä esittämistapa. Keskitalo epäilemättä tavoittelee musiikissaan henkilökohtaista totuutta ja vilpittömyyttä, mutta rockyleisölle hän edustaa ennen muuta eksentristä tarinankertojaa, klassista huru-ukkoa.

Joose Keskitalo on luonnehtinut musiikkiaan ”kaiken tuotetun vastakoh­daksi”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikilla artistin julkaisuilla lo-fi on dogma. Lo-fi on toki estetiikkaa siinä missä hifihurskastelukin ja riippuvainen oikean tyylisestä suttuisuudesta.

Artistin viides pitkäsoitto Maan näkyjä ei ole studioalbumi, vaan se koostuu vuosina 2007-2010 tehdyistä keikka- ja työhuoneäänityksistä. Lähes kaikki kappaleet ovat kuitenkin ennen julkaisemattomia. Vanhemmasta materiaalista settiin mahtuvat Olisin kyllä tullut edelliseltä Tule minun luokseni, kulta -levyltä (2009) sekä Toiset ovat menneet jo alas ja Taipale hiphopkollektiivi Harmaa Geton debyyttialbumilta (2009). Viime joulukuun Soundissa Keskitalo kuvasi Maan näkyjä -levyä Kolmannen Maailmanpalon kliimaksiksi yhtyesoiton osalta. Paljon on myös mukana materiaalia, jossa ”on laitettu vaan nauhoitus päälle ja sitten improvisoitu jotain”.

Maailmanpalon yhtyesoitto on karua ja kaunistelematonta, mutta on siinä primitiivistä alkuvoimaa. Porukkaa ei voi kutsua erityisen taitavaksi yhtyeeksi, mutta heittäytymistä piisaa. Live-soitossa painottuu Keskitalon aikaisempia levytyksiä enemmän jumitukseen nojaava psykedelia ja tekstit jäävät usein sivuosaan. Laulusuoritukset ovat suurelta osin onomatopoeettista ähinää ja yskintää.

Voisi luulla, että levyn tunnelmassa on tavoiteltu herätyskokousten hur­miota ja kielillä puhumista, mutta varsin paljon se muistuttaa Sielun Veljien elävänä äänitettyä debyyttialbumia vuodelta 1983. Intensiteetti on kuitenkin toisenlaista laatua. Bändi soittaa fiilispohjalta ja löysin rantein. Etenkin rumpali Arwi Lindin svengi pitää touhun kasassa. Mikko Kankaanpään makeilua kaihtava blues on myös ajoittaisesta hahmottomuudesta huolimatta rouheudessan puhuttelevaa.

Joose Keskitalon suurelta osin improvisoimia lauluosuuksia voi kutsua flow’n vastakohdaksi. Tekstit putoilevat epäsymmetrisinä lohkareina ja artistin omalaatuista karismaa korostava r-vika tukee ironian vaikutelmaa. Toisinaan jamihenkinen, vapaa soitanta on liian summittaista aiheuttaakseen hypnoosia tai haltioitumista. Omaitsen-kappaleen ”Tenox/menoks” -riimittelyt kiteyttävät sen, että paikoin sekoillaan vailla sen ylevämpiä päämääriä.

Kappalemateriaali ei tarjoa merkittäviä helmiä portfolioon. Joose Keskitalon aiheet pysyttelevät samoissa pakkomielteissä kuin aiemmillakin levyillä. Levyn single On hyvä että olet surullinen on popein kappale artistin repertuaarissa, mutta sen ”lähden/tähdet” -riimit eivät säväytä. Piristävää on kappaleiden tyylillinen variaatio: levyn skaala yltää tyypillisemmästä gospelfolkista reggae-humppaan, valssiin ja dub- sekä funkvaikutteisiin.

Albumin ehdoton haukkakohta on ”Saanen kertoa mitä tapahtui…”, jossa Keskitalo maalaa synkkääkin synkemmän kuvan Taipaleen taisteluista. Onkin ihme, ettei sodan kuvastoa ole käsitelty enempää suomalaisen rockin kontekstissa.

Levyn päättävä versio Tein minä pillin pajupuusta -kansanlaulusta on karmeaa kuultavaa.