Ruotsalaisesta José Gonzálezista tuli huomaamatta kuuluisa, ensin Ruotsissa, sitten Pohjoismaissa ja lopulta ympäri maailmaa. Mainokset levittivät hänen musiikkinsa paikkoihin, joihin se näytti olevan liian hidas ja arka matkustamaan yksinään. Veneerin (2003) seuraaja In Our Nature on evoluutioteoreetikko Richard Dawkinsin innoittama tulkinta ”ihmisyyden primitiivisistä puolista”, kuten González asian ilmaisee.
Se, mikä kulloinkin paikannetaan ihmisen luontoon, on tunnetusti vaihtelevaa ja haurasta. Haurasta on myös Gonzálezin uusi musiikki, joka ei tyylillisesti poikkea Veneerin pastoraalisesta, harmonisesta katsannosta. In Our Naturea kuunnellessa huomio kiinnittyy siihen, mikä ei kuulu – soitinnuksen karuuteen ja sovituksen paljauteen.
Säestävän aineksen hävitessä olemattomiin In Our Nature kutsuu lähelle, ja silloin pääsevät ääneen asiat, jotka eivät muutoin kuuluisi, Gonzálezin klassisen kitaran luonnonmukainen erottuvuus, kuiskaukseksi taantuva laulu ja tunne siitä, että esiintyjä on yhtä aikaa lähellä ja kaukana. Vaikka akustisuuden avaruus tuntuu upottavalta ja jokin voimakas tuntuu purkautuvan Gonzálezin laulun yltyessä hetkittäin välttelevästä julistavaan, hän säilyy pelkistetyn esityksensä suojassa etäisenä, kasvottomana ja tavoittamattomana.
