JOSE GONZALEZ: Veneer

Pelkistetty mies ja kitara -kokoonpano ei anna mitään anteeksi. Kappaleissa on oltava tolkkua ja soiton ja laulun pitää olla paketissa tai muuten käy hassusti. Ruotsissa albumilistan kakkoseksi yltänyt Jose Gonzalez on oivaltanut valitsemansa tien vaarat ja tehnyt tarvittavat esivalmistelut. Äärimmäisen intiimiä folkia tekevällä göteborgilaisella on nimittäin väline hallussa. Gonzalezin kuulas lauluääni ja salakavalan taiturimainen kitaranäppäily muodostavat meditatiivisen yhdistelmän, joka parhaimmillaan tuo mieleen brittifolkin kulttikuninkaan Nick Draken.

Veneer on argentiinalaista verenperintöä suonissaan kantavan trubaduurin esikoisalbumi ja sellaiseksi kiekko iskee lujaa. Gonzalez on napannut vanhasta brittifolkista itselleen vähäeleisen esitystavan ja briljantin soitto-otteen, mutta hänen lauluissaan ei ole erityistä epookkituntua. Johtuneeko miehen punk-taustasta vaiko post rock -diggailusta, mutta yhdentoista laulun paketti on ovelalla tavalla hyvinkin modernin ja omassa ajassaan elävän kuuloinen. Gonzalezin musiikki tosin pakottaa rauhoittumaan, hidastamaan vauhtia ja syventymään ollen siten normeista poikkeava aikansa lapsi.

Pientä natustelua harvoilla perkussioäänillä ja tuplatuilla lauluharmonioilla höystetty akustinen minimalismi kyllä vaatii: Jose Gonzalezin abstrakteista runokuvista ei heti ota selvää, eivätkä hypnoottisesti sisäänpäin tuijottavat sävelmätkään saa viheltämään mukanaan. Pikkuhitiksi noussut Crosses on levyn helpoimmin aukeava laulu ja kokonaisuus olisi vielä vahvempi, jos hitillä olisi tukenaan pari samanmoista lisää. Ehkä tämä aidosti koskettavaan musiikkiin kykenevä nuori mies säveltää seuraavalle levylle oman River Maninsä.