KATHLEEN EDWARDS: Failer

KATHLEEN EDWARDS
Failer
Zoë

Akustisilla ja melodisilla kudelmilla tarinoita höystävien uusien levyjen määrä taitaa pikkuhiljaa saavuttaa lakipisteensä. Singer/songwriter -lupauksia on ilmaantunut markkinoille varsin tiuhaan tahtiin. Ontariolaisen Kathleen Edwardsin debyytti ilmentää sellaista vilpittömyyttä, aiheeseen paneutumista ja hallintaa, ettei sitä voi ohittaa olankohautuksella, saati niputtaa vain osaksi muodikasta buumia.

Failer on kymmenen laulun hyvin onnistunut, 41 minuutin kiinteä, pintansa alta moni-ilmeinen kokonaisuus. Kathleen laulaa vivaihteekkaasti arjen rosoista – ihmisistä ja heidän kohtaloistaan – ymmärtäen, siloittelematta. Hän soittaa akustista kitaraa ja viulua. Ilmeisesti studiolla majailevista ukoista on koottu taustabändi, joka säestää onnistuneen takakenoisesti, rennosti huojahdellen, kuin Neil Youngin parin vuoden takaisen Silver and Gold -kiekon hengessä.

Edwardsin musiikki tuo mieleen muistumia sieltä täältä. Hymisevä The Lone Wolf on etäisesti sukua Susanne Vegalle tai Concrete Blonden Johnette Napolitanolle, rokkaavasti etenevän Marian sähköinen slide palauttaa mieleen David Lindleyn komeat 80-luvun alun levyt. Vakavimman kopsahduksen aiheuttaa levyn päättävän Sweet Little Duckin melankolinen lumo, joka toimii kuin Wilcon kiteytyneimmät ideat.

Failer on kuin ikääntynyt ja klommoinen auto. Sen kauneus ja viehättävyys on jonkinmoista haurasta kerrostuneisuutta. Ruostetta. Osaksi maatunutta ja ilmavaa ajattomuutta.