KELLY OSBOURNE: Shut Up

Eipä juuri vääristyneempää lähtökohtaa pop-levyn julkaisemiselle voi olla. Kaikki varmasti tietävät, miksi tämä levy on julkaistu, mutta että soppaa hämmennetään vielä jeesustelemalla kuinka hyvä roolimalli Osbournen lapsikatraan keskimmäinen vesa miljoonakartanossa kiukutellessaan on. Ei voi kuin hämmästellä musiikkibisneksen vieraantumista itse musiikista.

Shut Upia arvioidessa on aivan turha miettiä onko se hyvä vai ei. Ennen kaikkea albumi on herttileijasen turha. Tällaisen teoksen taiteelliseen olemassaoloon ei yksinkertaisesti ole ensimmäistäkään syytä. Enkä nyt yritä vakavissani selittää, kuinka tuotteistettu ja yltiökaupallinen hömppä on pahasta. Kun Shut Up olisikin hyvin tehtyä ja aivotonta hattaraa, mutta se on pitkästyttävää ja vasemmalla kädellä sutaistua keskitien rockia, jossa ei artistin tunnetusti ärhäkästä persoonasta ole jälkeäkään. Kammottavaa huomata, kuinka ehkä viime vuoden häpeämättömin kusetus Avril Lavignekin on enemmän punk ja rock kuin Kellyn katu-uskottavan artistin leikkiminen.

Papa Don´t Preach oli nappiin osunut idea, jossa Kellyllä itselläänkin vielä riitti paukkuja. Kunpa homma olisikin ymmärretty jättää siihen. Albumia tehdessä on unohdettu se pohjimmainen syy hittibiisin uudelleenkierrätykseen. Papa Don´t Preach on alunperinkin hittibiisi, Shut Upin nimikappale ei ole sitä, vaikka sitä sata radiokanavaa soittaisi yhtä aikaa. Coolheadissa on sentään ymmärretty varastaa niin paljon kuin kiinni jäämättä on mahdollista. Samaa olisin suositellut koko levylle. Blah-fuckin´-blah itsellesi vaan.