THE KILLERS: Day & Age

THE KILLERS
Day & Age
Island

The Killers on ollut alusta asti bändi, joka on antautunut mielellään tuulen vietäväksi. Sinä voit kutsua sitä herkkävainuiseksi, minä opportunistiseksi, mutta ilkeimpien mukaan yhtyeellä ei ole mitään, mikä pitäisi sitä paikallaan tai kuljettaisi vastavirtaan. Se on näkemyksetön. Hot Fuss -albumi (2004) kuulosti kovin erilaiselta kuin Sam’s Town -levy (2006), mutta täytyy olla todella optimistinen, sinisilmäinen tai vihreä, jos rohkenee samaistaa muutoksen taiteelliseen kasvuun.

Day & Age -albumi löytää polarisoituneiden edeltäjien väliltä keskitien, jonkinlaisen kompromissin Springsteeniin summittaisesti viittaavan karvanoppa-americanan ja pinnallisen new wave -tyhjäkäynnin väliltä. Jakojäännökseksi paljastuu Las Vegasia liputtavan kvartetin stadioneille kotiutuva showmanship, josta parhaina esimerkkeinä palvelevat perusteettoman rehentelyn ohella komeat kertosäkeet sekä parhaimmillaan vastaansanomaton momentum. Oma kysymyksensä onkin, miksei The Killers kiilaa markkinoille nämä vahvuudet edellä, vaan alleviivaa mieluummin taiteellisia arvoja, joita se ei pysty lunastamaan, puhumattakaan huikentelevaisesti kompuroivista sanoituksista: ”Saw Cinderella in a party dress/But she was looking for a nightgown.”

Niin Keanen kuin Madonnankin kanssa työskennelleen Stuart Pricen tuottaman kolmoslevyn perusvire on tanssittava, mutta sen tanssittavuus ei ole johdettavissa sen enempää new wave -suuruuksista kuin Lou Reedistä, David Bowiesta tai Elton Johnista – innoittajiksi nimetyistä eilispäivän klassikoista. Mauttomaksi turmeltu tamppaus ei ole syventynyt, vaan äänivalli on yksinkertaisesti laventunut entisestään, ja välillä liikutaan jo aivan kantokyvyn äärirajoilla. Lisää läskiä on löydetty puhaltimien ohella muun muassa steel-rummuista ja päättömästä messuamisesta, mutta ilmiselvistä camp-aikeista on seurannut äkkiväärän uudistumisen sijaan sanoitusta myötäilevää irvokasta roiskimista.

Tällaista jälkeä seuraa usein joko liiasta itsetietoisuudesta tai vakaan identiteetin puutteesta, ja The Killersistä löytyy molemmat oireet. Onneksi nelikko tajuaa kompensoida pahimpia puutteitaan mahtipontisella toteutuksella, sillä niin tasokasta sävellystä laulaja Brandon Flowers kumppaneineen ei ole toistaiseksi tehnyt, että se kestäisi paljastavan esitystavan, päivänvalon. Day & Age kuulostaa sanalla sanoen Bonolta, jos se on adjektiivi.