KILPI: Sähkönsinistä sinfoniaa

KILPI
Sähkönsinistä sinfoniaa
MTG

Kilpi soittaa röyhkeän 80-lukuista heavy rockia ja nimenomaan kevyempää jenkkiheviä, joka tuo äkkiä mieleen nimiä, kuten Y&T, Stryper, Chastain ja jossain määrin jopa Dokken. Se mikä Kilpeä näistä erottaa, on häivähdys brittiläiseen systeemiin ja Whitesnaken tapaiseen poljentoon. Juuri tällaisen musiikin päälle kaikki puuterinaamat ja lakkatukat vetelivät skaalojaan ja saivat erektion omasta soitostaan. Kilpi osaa kuitenkin jarruttaa ja debyyttiä leimaa kitarasankarihevi ilman varsinaista kitarasankaruutta.

Soittotaidosta ei jäädä nalkkiin, sillä kaikesta kuulee, että tekijämiehet ovat asialla. Laulaja Taagen äänivarat riittäisivät vaikka puhkumaan ja puhaltamaan pienempiä taloja nurin, niin vahva on esitys. Melodiat ovat juuri niin tarttuvia kuin kevyemmässä hevissä kuuluukin ja Antakaa aikaa, Nerokasta ikävää ja Savuna ilmaan jäävätkin päähän napsuttamaan jo ensikuuntelusta.

Jenkkihevibändeillä oli tapana sanoa paljon sanomatta yhtään mitään. Kilven teksteihin on pesiytynyt samaa syntiä, vaikka sillä mitä ilmeisimmin on tarkoitus tuottaa pureskeltavaa kuulijalle. Voi olla, etten kykene näkemään pintaa syvemmälle, mutta "vääryydet oikaistaan/munille potkaistaan" -riimittelystä ei pitkään tuijottamallakaan saa kuin kipeän pään.

Levy toimii hyvin niin kauan, kun sanoihin osaa olla kiinnittämättä huomiota. Kun sen kerran erehtyy tekemään, pahalle ei enää selkää käännetä ja kuuntelu vaikeutuu oleellisesti. Teksteille on pakko tehdä jotakin.