Lämmintä nostalgiaa tylsistyvästä sävelkynästä – The Charlatans on yhä hengissä omana itsenään

The Charlatans
Different Days
BMG

The Charlatansilla oli hetkensä – noin 20 vuotta sitten. Vaikka yhtyeen musiikki jäi parhaimmillaankin 1990-luvun korkeimpien aaltojen varjoon, tavoitti orkesteri jotakin olennaista ajastaan. On vaikea kuvitella leimallisempaa brittipop-levyä kuin The Charlatansin nimetön nelosalbumi (1995).

Nykyisin bändi kuulostaa lähinnä nostalgiselta. Se ei kuitenkaan muistele tavoitehakuisesti, vaan puskee eteenpäin näkemystään seuraten. Paul Wellerin ja Johnny Marrin tähdittämä Different Days on täynnä tutun irtonaista äänivallittelua, jonka pinnassa Tim Burgessin anonyymi laulu kuulostaa tungettelemattoman tunteikkaalta. Myös yhtyeen Madchester-viitteinen groove aaltoilee edelleen tunnusomaisesti, vaikka vuonna 2013 kuolleen rumpali Jon Brookesin jakkaralle on istutettu parikin lainakannuttajaa (Stephen Morris ja Pete Salisbury).

The Charlatansin perisynnin mukaisesti levyltä puuttuvat varsinaiset kärjet. Sydämellinen soitto saa laulut kuitenkin kuulostamaan osuvammilta kuin aikoihin. Ja vaikka sävelkynä tylsyy lopullisesti levyn jälkipuoliskolla, jää kokonaisuudesta lämmin olo. Siinä missä monet The Charlatansin aikalaiset ovat unohtuneet tai ajautuneet keskinkertaisten paluulevyjen kurimukseen, on yhtye hengissä omana itsenään. Different Days on harkittu ja innostunut näyttö neljännelle vuosikymmenelleen siirtyvältä orkesterilta.