THE CHARLATANS: Who We Touch

Arvio julkaistu Soundissa 9/2010.
Kirjoittanut: Sami Nissinen.

The Charlatans lienee ainoa yhtye, joka selvisi niin madchester- kuin brittipop-ilmiöstäkin ilman, että olisi lopettanut toimintaansa tai kääntänyt kelkkaansa kohti uusia suuntia.

Arvio

THE CHARLATANS
Who We Touch
Cooking Vinyl

The Charlatans lienee ainoa yhtye, joka selvisi niin madchester- kuin brittipop-ilmiöstäkin ilman, että olisi lopettanut toimintaansa tai kääntänyt kelkkaansa kohti uusia suuntia. Valovoimaisimpiin brittitähtiin verrattuna yhtye vaikutti usein liiankin täysjärkiseltä ja sovinnaiselta, mutta kenties kyse oli alun alkaen siitä, että bändi yksinkertaisesti tiesi mitä se halusi tehdä.

The Charlatans on etsinyt koko uransa ajan tasapainoa manchesterilaisen groove-orientoituneisuuden ja kitaravetoisen rock-klassismin välillä. The Stone Rosesin ja Oasiksen tapaan se omaksui tehtäväkseen ”manchesterilaisen sielukkuuden” tähdentämisen ja etsimisen. Usein The Charlatansin peräänkuuluttama sielukkuus on ollut tautologista ja mustavalkoista soulmusiikin allegorioiden luettelua, ei muuta. Tällekin levylle suotta eksynyt You’re Pure Soul ei terhakoita vaan vaivaannuttaa kuuntelijan tekstin kliseisillä ja loppusointuisilla riimeillään.

Ilahduttavan paljon tuoreita ideoita on konkariyhtye kuitenkin settiinsä tällä kertaa tuonut. Avausraita Love Is Ending on silkkaa punkia, ja teemaan palataan levyn aikana äkäisissä Smash The System- ja Sincerity-kappaleissa. Motown-henkinen My Foolish Pride ja brittipop-vaiheista muistuttava When I Wonder lukeutuvat uran parhaisiin kappaleisiin. Levyn lopussa sukelletaan yhtyeen asteikolla varsin syvälle psykedeliaan.

Suoraviivaisesti rokkaava ja soinnillisesti riisuttu Who We Touch rinnastuu The Charlatans -saagassa ennen muuta Tellin’ Stories -albumin (1997) kitaravoittoiseen popajatteluun. The Charlatansilla ei ehkä ole paljon annettavaa maailmalle, mutta monille faneilleen siitä on kehittynyt ymmärrettävästi tärkeä ja luotettava sukupolviyhtye.

Lisää luettavaa