Sannin Sotke mut -debyyttialbumi (2013) on vuosikymmenen virkistävimpiä pelinavauksia suomalaisessa valtavirtapopissa, mutta hänestä tuli supertähti ja ”aikuinen” liian nopeasti. Koko ura tuntuu suunnatun siihen markkinasegmenttiin, jossa Pasi & Anssi on liian typerää, mutta Ruusut jo liian korkealentoista.
Tripillä suuri muutos on tuottajan ja biisintekokumppanin vaihtuminen Hank Solosta Jurekiin. Missäpä Jurekiin ei nykyään törmäisi? Ja kyllähän hän osaa laatia monipuolista popsoundia latinokompeista jopa kevyeen indie-melankoliaan. Taustat voisivat olla aika monen artistin levyltä, mutta toki Sanni on persoonana levynsä hallitseva tekijä.
Hattaraisella tavalla hienostuneen levyn ongelma onkin sen sisällössä. Vaikka Sanni elää vuoden 2019 maailmassa, jossa rakkauslaulun kohteen sukupuolella on kiitettävän vähän väliä, kuvaa hän kuitenkin ihmissuhteita kahden henkilön pelinä, joka vangitsee ja ahdistaa. Tripin viidestä etukäteissinglestä olisi pitänyt pudottaa pois kolme, sillä Pornoo, Sit ku mä oon vapaa ja Kaunis koti toistavat juuri tätä asetelmaa. Frendizonen turhautunut kiima toimii paremmin, koska jumittuminen on vasta haaveissa.
