Joose Keskitalon persoonallinen ja sielukas ääni pysäytti minut ensimmäistä kertaa viime vuonna, kun kuulin Amerikassakin kulttimaineeseen nousseen Paavoharjun Yhä hämärää -kiekon. Keskitalon laulamat Kuljin kauas ja Musta katu loksauttivat leuat samaan tapaan kuin ensimmäisen kerran Liekkiä kuullessa. Musiikillisesti Keskitaloa ja Liekkiä ei voi verrata, mutta Keskitalon tavassa lausua suomen kieltä on samaa menneiden aikojen kaikua kuin Liekin Jannella.
Keskitalo on toisella soololevyllään vihaisempi ja angstisempi nuori mies kuin Paavoharjun hippifriikkifolkin perusteella osaisi odottaa. Sanoituksissa soudetaan välillä hyvin syvissä vesissä. Huolta kannetaan muun muassa kulutusyhteiskunnasta. Keskitalo käyttää paljon kieltä, jota ei nuorelta mieheltä ensimmäiseksi odottaisi: pataljoonat, kapteenit, puolustuslinjat ja ikarokset hallitsevat tekstejä.
Musiikillisesti levy on hienoinen pettymys. Odotin eteerisen kauniita melodioita Paavoharjun tapaan, mutta levyä hallitsee protestilaulumeininki. Paljon ammennetaan myös vanhasta kotimaisesta laulelmasta. Molemmat Keskitalo hallitsee toki hyvin. Levyä on hauska kuunnella, mutta pelkään sen jäävän hyllyyn enemmän kuriositeetiksi kuin levyksi, joka tulee laitettua lautaselle useamminkin. Harmi sinänsä, koska Keskitalolla olisi potentiaalia tehdä vielä koskettavampaakin musiikkia.
