Levyarvio: My Morning Jacket nauttii taas soittamisesta – Uudella albumilla ilo jää enimmäkseen soittoringin sisäpuolelle

My Morning Jacket
My Morning Jacket
ATO

Koronakurimuksen aikana moni on korostanut musiikin yhteisöllisyyttä ja parantavaa voimaa. Tällä teemalla My Morning Jacketkin kehystää uuden levynsä, ilmeisen hyvästä syystä. Muutama vuosi sitten hajoamisen partaalla käynyt yhtye selvästi nauttii taas soittamisesta.

Nautinto ilmenee sekä hallinnan tunteena että holtittomuutena. Kuuden vuoden levytystauon päättävä albumi on muhkeanaan americanaa, fuzzia, psykedeliaa, stadionkaikuja, viihteellisyyttä ja pikkukujeita, eikä yhtyeellä ole missään vaiheessa kiirettä saattaa teemojaan loppuun. Ähky uhkaa jo muutaman raidan jälkeen, mutta se kuuluu asiaan. Miten muutenkaan My Morning Jacket juhlistaisi olemassaoloaan kuin lyömällä yli?

Runsaasta aineistosta huolimatta partasuisen retroilun ja aurinkoisen idealismin yhteisvaikutus jää osin likilaskuiseksi. Musiikki pysyy elastisimmillaankin samoissa karsinoissa, joiden nurkat yhtye on nuollut puhtaaksi jo vuosia sitten. Ja vaikka Jim James asettelee kappaleisiin yhteiskunnallista huolta ja rakkauden sanomaa, tuntuu hän lähinnä toistavan jotakin konseptiin kuuluvaa. Eteenpäin vievää liikettä ei levyn äänimassiiveista löydy.

Tätä yhtye ehkä tavoitteleekin; vapautta jäädä leikkimään taidoilla ja vaikutteilla. Soittoringin ulkopuolelle riemu tihkuu kuitenkin vain hetkittäin.