Levyarvio: Nukkavierujen melodioiden mestarin epätodennäköinen kasvutarina – The Notwist jättäytyy musiikkinsa vietäväksi

The Notwist
Vertigo Days
Morr

The Notwistin kasvu hontelosta hardcorelaumasta sydämeenkäyvän indietronican luottonimeksi hakee edelleen epätodennäköisyydessään vertaansa. Onneksi täydellistyneinkään ilmaisu ei ole saanut yhtyettä lyömään muotoaan lukkoon. Vaikka sävyt ovat vaihtuneet Neon Golden -lakipisteen (2002) jälkeen hitaasti, on jokainen uusi albumi jättänyt tulevat suunnat avoimiksi.

Monipuolisen vierailijakaartin täydentämällä Vertigo Daysilla sointikirjo ulottuu 1970-luvun äänilaboratorioiden kohinasta raukean avantgardistiseen elektroon. Juana Molinan ja Ben LaMar Gayn kaltaisten käypäläisten osuudet rikastavat ydintrion otetta tuotantotapoja myöten, mutta kaikessa vastavaikutuksellisuudessaan musiikki on myös täysin tunnistettavaa. Etenkin nukkavierut melodiakulut kertovat The Notwistin uskovan edelleen paradigmoihinsa.

Luontevien siirtymien jaksottaman albumin ilme on rauhallinen ja hyväksyvä. Inspiroituneimmillaankin yhtye jättäytyy mieluummin musiikin vietäväksi kuin terästäytyy tähyämään määränpäitä. Omistautunut mutta kohteliaan ulkopuolinen ote paljastaa jotakin olennaista The Notwistin filosofiasta. Etsimisen ei tarvitse aina tarkoittaa pyrkimistä tiettyä maalia kohti. Yhtä hyvin se voi olla hidasta irralleen ajautumista; keinahtelua aallolta seuraavalle.