Levyarvio: Ovelia tarinoita naisnäkökulmasta – Gösta Sundqvistin perintö elää Rosita Luun discorockissa

Rosita Luu
SOS
Helmi

Merita Bergin ja Antti Hermajan Hullu Ruusu -yhtyeen debyyttialbumi oli yksi viime vuoden kiinnostavimpia tuttavuuksia. Siinä missä sen duettolaulut kuulostivat Leevi & Leavingsin biisejä versioivalta Noitalinna Huraa! -yhtyeeltä, on SOS kaksikolta aikamoinen kiky-loikka hiotumpaan ja popmaisempaan suuntaan.

Gösta Sundqvistin perintö elää edelleen etenkin Bergin yhdessä Hermajan kanssa laatimissa ovelissa, minä-muotoon puetuissa tarinoissa. Ladyboy menee sanoituksellisesti ja Pyramidin huipulla sovituksellisesti lähimmäksi pastissia. Kopioinnista ei persoonallisessa synteesissä kuitenkaan ole kyse, ja jälkimmäinen on albumin parhaita biisejä. Prinsessa- ja Mä olen yhtä nuori -kappaleiden tekstejä voisi veikata Kauko Röyhkän tekemiksi.

Rosita Luu -alias istuu naispuolisten sooloartistien dominoimaan aikakauteen. Berg on kehittynyt laulajana ja tulkitsijana huimasti. Pieteetillä toteutettu italo-henkinen discorock on kuin räätälöity iskelmäradioiden ja aikuisten popkanavien soittolistoille. Kappaleet tarttuvat kärpäspaperin lailla ja assosiointi luo yhtymäkohtia vaikkapa sellaisiin nimiin kuin Chris Rea, Chairlift, Kaukanapoissa, Moppi Toiviainen ja PMMP. Rosita on melkoisen kova luu!